TAIDE 5/2010 Säkkikankaalla päällystetty epämääräisen pyöreä muoto pursuaa huoneessa täyttäen sen melkein reunoja myöten. Seinänvierustoja seuraten sen kuitenkin juuri saa ohitettua kiertääkseen sen taakse. Pienet lattian ruutuja toistavat porrasaskelmat osoittavat vaatimattomalle vanhoista laudoista tehdylle ovelle jonka saa vedettyä auki. Sisäpuolella aika muuttuu toiseksi, ollaan unohtuneessa vinttikomerossa jossa lankut johtavat sahanpurujen ja sanomalehdillä vuorattujen seinien seassa vanhojen aarteiden ääreen.
Pienellä avustuksella löytyy seinästä toinen lähes huomaamaton aukko jonka avattuaan pääsee laskeutumaan portaat alakertaan. Hetki arjen todellisuudessa katoaa oven uudestaan sulkeuduttua. Yläkerran kaikesta huolimatta tunnistettavissa oleva vinttikomero oli vain esinäytös oudolle matkalle hämäriin tunneleihin. Täällä mittakaava pienenee entisestään ja kapeat kaartuvat käytävät pakottavat kumartumaan. Niiden päässä avautuu eräänlainen matala sali jonka keskellä tiilistä muurattu pylväs kuitenkin luo illuusiota avaruudesta. Mutta vain katoavaksi tuokioksi, pian se vaihtuu tuskalliseksi tietoisuudeksi täydellisestä umpikujasta. Seinistä tuskin erottuvat luukut herättävät hetken ajaksi toivon ulospääsystä mutta niiden takaa löytyy ainoastaan hämärästi valaistu valkoinen tyhjyys. Kumarassa lattiaa peittävän hiekan päällä nousee paniikinomainen tarve välittömästi päästä ulos ja suoristautua. Ahdistus lisääntyy hengityksen salpautuessa. Kun epämääräinen aukko viimein löytyy ja pääsen ulos oikeaan kellarikäytävään on helpotus suunnaton.
Kanadalainen Scott Andrew Elliott ja hollantilainen Roel Meijs ovat luoneet teoksen jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä. He ovat hahmottaneet tilan täysin uusiksi tavalla joka pakottaa ihmisen fyysisen tilan lisäksi kohtaamaan itsensä. Tämänkaltainen tavallisesta poikkeava, määrittelemätön tila on odottamattomuudessaan hätkähdyttävä. Se on täysin vailla niitä lukemattomia määrityksiä joista arkipäiväinen ympäristömme muodostuu. Sitä kautta se herättää kysymyksiä tietoisuudesta yksilön ja ympäristön sidonnaisuudesta. Rakennetut tilat on suunniteltu tietynlaisiin tarkoituksiin ja niitä säätelevät ennalta sovitut säännökset jotka luovat loogisen rakenteensa avulla turvallisuutta.
Elliotin ja Meijsin teos ei rinnastu käsitetaiteen perinteeseen jossa usein on muutettu todellista fyysistä tilaa minimalistisin keinoin. Niissä yhteyksissä tila on yhä oma itsensä tietyin muutoksin jotka vähäeleisyydessään on tarkoitettu havainnon terävöittämiseksi. Oksasenkadulla muutos on täydellinen ja luo pikemminkin vaikutelman eräänlaisesta teatterista. Teatterista jossa esiintyjänä on tilaan tuleva katsoja jonka suhtautumisesta surrealistissävytteiseen todellisuuden muutokseen rakentuu kullekin oma esityksensä.
Puitteina toimivat oudot tilat on rakennettu taitavasti ja huolella ja ne luovat uusien perspektiivien ohella vaikuttavaa esteettistä nautintoa. Teoksen kokemisesta syntyy sen odottamattoman luonteen vuoksi eräänlainen henkilökohtainen performanssi jonka perustavana voimana on tunnepitoinen ja välitön reaktio. Siten katsojan läsnäolon kautta fiktiiviseksi muuttuva teos eroaa konkreettisuudessaan käsitetaiteen kerrostumista joiden lähtökohtana ovat abstraktit perspektiivit.