OnDisplay huhtikuu 2014 Yleensä tuskallisen kirkkaasti valaistussa Helsinki Contemporaryssa on nyt hämärää. Liisa Lounilan näyttelyä hallitsevat kaksi luonnon mahtia pelkistyneen dramatiikan kautta kuvaavaa videoteosta ja niihin liittyvät äänet.
Luonnonvoimien uhkean fyysinen jylinä säestää istahtamista lepakkotuoliin gallerian perimmäisessä nurkassa. Kuulokkeista avautuu rinnakkainen, vielä aineettomampi maailma täynnä harmoniaa ja viipyilevää aistien herättelyä.
Verkkainen kertomus kauniilla englanninkielellä esitettynä alkaa saapumisesta keskellä kaupunkia sijaitsevaan vanhaan taloon. Se vangitsee mielen ensi hetkestä ja loihtii pelkän kertojan äänen voimalla eläväistä liikkuvaa kuvaa.
Vanhan lattian narahdukset, kirjahyllyjen peittämät seinät ja paksu matto lattialla tulevat todellisiksi ja luovat mielikuvaa kiireettömästä pysähtyneisyydestä, jossa liikenteen kaukaiset äänet kadulta yhdistyvät auringon heijastumiin verhoissa ja seinillä.
Voimakas läsnäolo rakentuu tilallisista yksityiskohdista vailla minkäänlaisia viitteitä kokijaan. Tämä joku päätyy lopulta keittiöön valmistaakseen itselleen kuuman juoman ja vetäytyy sen valmistumista odotellessaan olohuoneen sohvalle vaipuakseen huopaan kääriytyneenä eräänlaiseen valveuneen. Meditatiivisen tiheä kertomus siirtyy hitaasti mielikuvasta ja havainnosta toiseen kunnes pöydällä, paperipinon päälle avoimeksi jääneessä lehdessä olevasta luontovalokuvasta muodostuu vertauskuvallinen pääsy ulos koko kaupungista idylliseen maalaismaisemaan.
Ääni jatkaa kuvailemalla kulkemista kuumana päivänä kapeaa polkua pitkin kuvan esittämään metsään ja sieltä avautuvaa joen rantaa välkkyvine vesineen. Kuinka ilma on raikas ja kevyt hengittää, neulasten päällä pehmeä kävellä ja kuinka valo liikkuu lehvästöissä. Pienen lahden rannalle olisi niin helppo piiloutua ja torkahtaa lintujen lauluun ja valon liikahduksiin. Puhetta säestävät ainoastaan lintujen satunnaiset, tuskin kuultavat äännähdykset. Yhtäkkiä ollaankin taas takaisin olohuoneen sohvalla korkeiden kirjahyllyjen ympäröimänä, on jo tullut niin lämmin että huopa alkaa tuntua turhalta ja juomakin on jo ehkä valmis keittiössä.
Erilaiset arkiset elementit muuttuvat ääniteoksessa mielen vaellukseksi, jota syventävät gallerian todellisuudessa kohisevat vastakkaiset voimat. Todellisuuden kerrostumia käytetään taitavasti siirtymissä tiloista toisiin ja ne värittyvät kuulijan omien lähtökohtien mukaisesti. Arvoituksen läsnäolo lisää kokemuksen keskittyneisyyttä samoin kuin sen katoavaisuuteen perustuva luonne.
Mietteliään äänen painotukset kietovat kuulijan keveään hypnoosiin, josta tarinan odottamatta päättyessä hätkähtäen ja vastentahtoisesti erkanee. Tuntuu kuin olisi hetkeksi saanut palata unohtuneeseen olemiseen, johon välittömästi kaipaa takaisin.