Museolehti 1/2014 Suuri muutos ja identiteettikriisi ravistelevat taidemaailmaa samalla tavoin kuin koko muutakin yhteiskuntaa. Osaaminen, syventyminen ja keskittyminen torjutaan vetoamalla vanhanaikaisuuteen, ne korvataan dynaamisella edistyksellä jonka pääpiirteitä ovat kova vauhti ja jatkuva kasvu.

Taiteen autonomia alkaa olla pelkkä kalpea muisto menneisyydestä. Museoista halutaan tehdä liikelaitoksia ja niiden odotetaan tarjoavan kepeää viihdettä keskittymään kykenemättömille. Museoiden ja samalla taiteen merkitystä on alettu pitää mitattavissa olevana konkreettisena seikkana.

Kävijämäärät ja niiden laskeminen ovat jo kauan sitten tärkeysjärjestyksessä ohittaneet taiteellisen sisällön. Taiteilijoita asetetaan yleisöäänestysten perusteella paremmuusjärjestykseen ja näyttelyitä pisteytetään populaarikulttuurista tutuin metodein.

Taidekeskustelua hallitsevat tyhjät mielikuvat, se ohenee ja keskittyy aineellisten saavutusten ja valta-asemien vertailuun. Museoissa näyttelyihin houkutellaan kävijöitä kaupankäynnistä tutuin termein puhumalla tähdistä ja hiteistä.

Näissä synkissä olosuhteissa taiteen asemaa nakertaa entisestään museoiden sisällä tapahtuva asennemuutos. Sielläkään taide sinänsä ei aina enää riitä oikeuttamaan olemassaoloaan, tarvitaan sen ympärille kietoutuneita rakenteita. Niiden tulee mielellään olla interaktiivisia ja yhteisöllisiä jotta kenenkään ei enää yksin tarvitse kohdata näitä monimutkaisia ajatuskulkuja.

Museoista halutaan tehdä viihtymiskeskuksia, joihin keinolla millä hyvänsä yritetään houkutella erilaisia ”kohderyhmiä”. Se keskittynyt ilmapiiri joka aiemmin tarjosi kullekin mahdollisuuden syventyä itsenäisesti kokemaan ja pohtimaan taidetta on vaihtunut tavarataloista tuttuun jatkuvaan liikkeeseen ja erilaisten tarjousten tulvaan. Tarjotaan valmiita tulkintoja ja selityksiä joista katsoja saa valita mieleisensä.

Sen sijaan että luotettaisiin taiteen omaan ainutlaatuisuuteen tuntuu pyrkimyksenä olevan sen sopeuttaminen ympäröivän yhteiskunnan nopeasti vaihtuviin oikkuihin ja trendeihin.

Kaikkea tätä toteuttamaan on syntynyt kaiken aikaa kasvava joukko erilaisia välittäjiä. Taidekasvatuksen päämääränä on alun perin ollut syventää ymmärrystä taiteesta ja lisätä mielenkiintoa sitä kohtaan. Tänä päivänä kaiken markkinahumun keskellä erilaisia yleisötapahtumia toteutetaan usein täysin irrallaan itse sisällöstä, siis taiteesta. Sen luonne tuntuu hukkuneen muiden päämäärien alle. Näin ollaan kadottamassa välitöntä suhdetta siihen ehtymättömään lähteeseen jonka taide ja sen sisällön pohtiminen tarjoavat.

Taide nähdään monilla tahoilla pikemminkin raaka-aineena tai välineenä, jota käytetään toisenlaisiin tarkoituksiin. Kuratoinnista on tullut jatkuvasti paisuva itsenäinen ja joka suuntaan pyrkivä rihmasto. Sen tekijät pitävät monesti näkemyksiään välttämättöminä taiteelle, joka ilman niitä näyttäytyy heille keskenkasvuisena raakileena.

Parhaimmillaan kuratointi tarkoittaa taiteen merkityksiin paneutumista ja syvällistä vuoropuhelua erilaisissa yhteyksissä. Pahimmillaan siinä taas käsitteet hämärtyvät ja välittäjät kokevat itsensä teosten lopullisiksi luojiksi, taiteilijoiksi taiteilijoiden tilalle.