Taidekäsityksen pinnallistumisesta

TAIDE 5/2012 Länsimaisen kulttuurin näennäinen sivistys on kiihtyvällä tahdilla luhistumassa. Sitä määritetään yhä useammin taloudellisin termein sokeina kaikelle sille, mikä on mittaamisen ja lukujen ulottumattomissa. Lyhytnäköisyys ja pinnalliset mielikuvat valtaavat alaa, sisältö on toisarvoinen kunhan ulkoinen muoto näyttäytyy houkuttelevana. Tämänkaltainen kulttuurin pinnallistuminen on jo kauan ollut osa myös taidemaailmaa. Arkipäiväisten, kaikille tuttujen aiheiden nostaminen taiteen keskiöön ja niiden monistaminen oli aluksi radikaali ele, jota kasvavien taidemarkkinoiden voitonpyyntöiset toimijat kiireesti riensivät hyödyntämään. Näin ennenkuulumattomasta eleestä tuli taiteen valtavirtaa, jota yhä käytetään viitaten sen alkuperään. Tämänkaltaiset ääri-ilmiöt ovat sittemmin asettuneet omaksi osakseen taidekenttää. Aina löytyy niitä taiteilijoita, jotka määrätietoisesti pyrkivät käyttämään taidetta välineenä johonkin muuhun. Niitä, joille merkitykset löytyvät taiteen ulkopuolisista seikoista. Siihenkin ylenpalttisen runsaaseen joukkoon, joka tänä päivänä opiskelee Suomen taidekouluissa, mahtuu kaikenlaista väkeä.

Taidetta on vaikea määritellä. Juuri se on yksi taiteen parhaista ominaisuuksista. Tällä ominaisuudellaan se eroaa populaarikulttuurista tai mainoksista, joiden lähtökohtana on tunnistettavuus ja mielihyvän tuottaminen mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä. Merkittävä taide taas syntyy tekijänsä lähtökohdista, jotka parhaimmillaan ovat jonkin tälle merkityksellisen seikan syvällistä pohtimista.

Viime vuosien taidekoulutus on paljolti painottunut taiteen teorioihin. Ehkä osin sen seurauksena kuvataiteeseen on syntynyt eräänlainen ”kriittinen” näkökulma, joka tulkinnan yhteydessä liitetään teoksiin riippumatta taiteilijan kyvystä tai edes halusta kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä. Tämä on yksi niistä usein tyhjistä mielikuvista, joita taiteen ympärillä herätetään. Tulkinta on laaja käsite, jota voidaan muunnella moniin suuntiin. Lähtökohtana sille tuntuvat usein olevan ne laajamittaiset selittävät tekstit, jotka ovat muodostuneet käytännöksi näyttelykutsujen yhteydessä. Niiden luoma vaikutelma koskee kuitenkin taiteilijan intentiota, joka ei aina ole yhdenmukainen konkreettisen lopputuloksen kanssa. Tekstejä lukiessa tuleekin usein tunne, kuin niiden lähtökohdat löytyisivät pikemminkin taidemaailman odotuksista kuin taiteilijan omasta näkemyksestä. Näin liikutaan vaarallisella maaperällä, joka lähenee kulutusyhteiskunnan kysynnän ja tarjonnan lakeja.

Samaan aikaan vaikuttaa paradoksaalista kyllä siltä, että tänä päivänä ollaan eri vaiheiden jälkeen palaamassa romantiikan aikaiseen käsitykseen taiteilijasta ainutlaatuisena nerona. Kuitenkin sillä erotuksella, että sen ajan nerouteen liitettiin idealistinen ajatus omaperäisestä luomisvoimasta, jonka itsestään selvänä osana oli myös ajattelu.

Nykyajan taiteilijoita nostetaan päinvastaisin kriteerein, omaperäisyyden ja ajattelun sijasta syyksi riittää monesti tunnistettavuus. Kun siihen vielä liittyy ilmaisun riittävä helppotajuisuus ja sopivuus julkisuuden koneistoihin, on koossa tälle päivälle luonteenomainen ”ilmiö”. Näin unohdetaan taiteen alkuperäinen tarkoitus, mahdollisuus tarkastella olemista odottamattomista näkökulmista ja niiden pohtimisen aiheuttama tyydytys. Merkittävään taiteeseen liittyy yrittää mahdotonta, yrittää hahmottaa sitä mitä ei voi selittää. Nyt ollaan vapaaehtoisesti luopumassa tästä erityisyydestä ja tekemässä taiteesta peiliä, jonka tehtävänä on kyseenalaistamatta heijastaa ympäröivää todellisuutta. Taiteen rooli on muuttumassa yhdeksi silmukaksi kaupallisen ajattelun ketjussa, tuotteeksi muiden tuotteiden joukkoon.

Viime vuosina taidemaailman keskiöön on noussut nuoria taiteilijoita, joiden töille ovat luonteenomaisia populaarikuvastosta peräisin olevat elokuvan, muodin tai sarjakuvan maailmaan viittaavat hahmot. Ne ovat toisintoja kuvamaailmasta, joka ympäröi meitä kaikkialla. Aihe sinänsä voisi juuri tavallisuudessaan olla antoisa kommentoida, mutta postmoderniin tapaan kuvat on ainoastaan siirretty yhteydestä toiseen millään tavoin pohtimatta niiden sisältöä. Tämä lienee sen uuspinnallisuuden vaikutusta, joka on nähtävissä yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Ei ole aikaa keskittyä tai pysähtyä miettimään merkityksiä, tärkeintä on pysytellä esillä.

Myös valokuva on kokenut suuren muodonmuutoksen. Sen monistettavuus on jo välineen luonteessa, mutta jatkuva saman aiheen toistaminen tuottaa eräänlaista virtuaalista ornamenttia, jonka ulkokohtaisuus ja dekoratiivisuus lisääntyvät kerta kerralta. Tällä tavoin kuvataide yhdenmukaistuu ja lähestyy luonteeltaan aina vain enemmän niitä alueita, jotka perustuvat sarjalliseen tuotantoon ja ulkoiseen muotoon. Siis se kuvataide, jota aktiivisesti nostetaan esiin.

Kaikeksi onneksi sen vastapainona on kuitenkin olemassa huomattava määrä pohdiskelevaa, sisältöön keskittyvää taidetta. Siihen suuntautuvat taiteilijat pysyttelevät ainakin aluksi taiteen reuna-alueilla ja etsivät merkitysten lisäksi toisenlaisia esittämisen muotoja. Monesti näkemykseen liittyy myös laaja-alainen kuvataiteen ulkopuolelle ulottuva kiinnostus erilaisiin ajatuksiin ja niiden historiaan. Havainnot pienistä, näennäisen merkityksettömistä seikoista ovat kautta aikojen toimineet lähtökohtana suurelle taiteelle. Sen suuruuteen kuuluu kyky kiinnittää huomiomme siihen, mikä on helppo ohittaa, ja saada meidät näkemään se toisin.