TAIDE 4/2012
Ooppera taidemuotona vetoaa parhaimmillaan moniin aisteihin. Esityksen luonne määrittyy musiikillisen tulkinnan lisäksi kaiken näyttämötaiteen tavoin myös sen visuaalisen ilmeen kautta. Onnistunut kokonaisuus edellyttää taiteellista yhteistyötä, joka kiteyttää eri elementit ja saa ne säkenöimään yhdessä ja erikseen. Oopperan historia tuntee jo renessanssin ajoista lähtien erilaisia teknisiä kokeiluja, joilla on ollut osansa oopperanäyttämön visuaalisen ilmeen uudistamisessa. Kuvataiteen parissa jo vuosikymmeniä käytetty videomuoto on kauan sitten levinnyt myös näyttämöille. Liikkuvalla kuvalla voidaan rakentaa kokonaisia tiloja tai niiden illuusioita ja näin lähestyä merkityksiä käsitteellisellä tasolla.
Helsingin juhlaviikoilla nähtyä konserttiesitystä Richard Wagnerin oopperasta Tristan und Isolde kuvailtiin ennalta käänteentekeväksi katsomisen uudistamiseksi. Esa-Pekka Salosen johtama, Peter Sellarsin ohjaama ja Bill Violan visualisoima esitys oli musiikillisesti loistelias ja koskettava kokemus Wagnerin myyttisestä maailmasta.
Ongelmaksi muodostuu esityksen visualisointi. Se on toteutettu mitä perinteisimmin keinoin. Orkesterin taustalla on yksi vaatimattoman kokoinen valkokangas, jossa video elää omaa elämäänsä. Syntyy väistämättä ajatus irrallisesta elementistä tehtävänään toimia koristeena erotuksena siitä kokonaistaideteoksen ideasta, josta Wagner jo omana aikanaan tunnettiin.
Irrallisuus leimaa myös sisällön suhteen Violan visualisointia. Oopperassa liikutaan taukoamatta tiedostamattoman rajoilla kun rakkaus nousee vihasta ja petoksesta ja kuolema luo varjonsa kaiken ylle. Ollaan todellisuuden ulottumattomissa, harhaisten mielikuvien vallassa. Sen sijaan, että videoteos osaltaan ilmentäisi Wagnerin musiikin monitulkintaisuutta ja herkkää ilmeikkyyttä, se synnyttää musiikin rinnalle irrallisen tarinan.
Bill Viola tunnetaan hitaista videoteoksistaan, joissa aiheena ovat usein vähäeleiset siirtymät ja vastakkaiset peruselementit. Näillä hän pyrkii kuvittamaan myös oopperan ristiriitaisia ulottuvuuksia. Luonnon voimat abstrakteina elementteinä eivät hänelle kuitenkaan riitä, vaan hän kutoo niiden lomaan oman varsin konkreettisen tulkintansa oopperan tapahtumista. Violan fyysiset ihmishahmot naulaavat tarinan todellisuuteen ja pakottavat katsojan silmiin valmiiksi määritellyn tulkinnan henkilöllistämällä myyttiset hahmot. Vesi muuttuu elementistä näyttämöksi siellä uiskenteleville hahmoille samaan tapaan kuin lukemattomissa muissa videoteoksissa.
Todellinen piina koetaan toisessa näytöksessä kun Tristanin ja Isolden riipaisevaa rakkauden ylistystä banalisoidaan lattean kliseisellä videokuvalla. Näin lavalla nähdään teoksesta häiritsevän epätasainen ja päällekkäinen tulkinta. Liikkuva kuva tarjoaa välineenä loputtomat mahdollisuudet käyttää viitteitä ja laajentaa käsitteiden tulkintaa. On sääli, että ne mahdollisuudet tässä visualisoinnissa korvataan luottamalla perinteiseen konkreettiseen kerrontaan.