TAIDE 2/2018 Taide on kautta aikojen luonut monenlaisia mahdollisuuksia hahmottaa olemista. Maalaustaide on alun alkaen pyrkinyt suoraan kuvaamaan ihmisiä, luontoa tai esineitä, luomaan tarinoita ja tunnelmia. Pitkään se oli uskomusten ja myyttien saattamista visuaaliseen muotoon, symbolien vahvistamista ja yhteisten perinteiden ylläpitämistä.
Modernismin myötä taiteessa haluttiin eroon totutuista ajatuskuluista, muodoista ja näköisyyteen pohjautuvien aiheiden kahleista.
Abstraktin taiteen alkuvaiheet olivat dramaattisia, sen radikaalina lähtökohtana oli pyrkiä pois todellisuuden jäljittelystä mikä kohtasi ankaraa vastustusta. Todellisuus haluttiin nyt nähdä pikemminkin tulkinnanvaraisena lähtökohtana, jonka luonne tiivistyi ja pelkistyi värin ja valon kaksiulotteiseen vuoropuheluun. Ankarimmillaan abstrahointi oli minimalistisen pelkistyneessä konkretismissa ja konstruktivismissa, joiden niukat geometriset muodot ja neutraalin sileät monokromiset pinnat vastustivat kaikkia viitteitä taiteilijan läsnäoloon tai sentimentaalisiksi määrittelemiensä tunnetilojen kuvaamiseen.
Toisaalta abstrakti puhtaisiin muotoihin keskittynyt maalaustaide voi myös olla paljon muuta kuin ankaran virheettömiä geometrisiä muotoja ennalta suunnitellussa hallitussa järjestyksessä. Tästä saatiin inspiroiva todiste tammikuussa 2018 päättyneessä näyttelyssä Espoon Emmassa missä suomalaisen konkretismin pioneerin Ernst Mether-Borgströmin (1917-1996) teoksia esiteltiin laajalti.
Mether-Borgströmin taiteen tärkein elementti oli väri, joka hänelle merkitsi hienostuneen lyyristen sävyjen asteikkoa. Hän kävi pitkään jatkuvaa sisäistä taistelua esittävän ja abstraktin taiteen välillä päätyen lopulta jälkimmäiseen.
Varhaisten maisemien ja kaupunkikuvien unenomaisen runollinen, värisevänä hohtavan valon merkitsemä tilallisuus säilytti kuitenkin sijansa myös hänen abstrakteissa maalauksissaan. Niiden avaruudessa esiintyy usein myös viiva, jonka intuitiivinen liike sitoo siellä täällä yhteen selkeän muotoisia, toisinaan lähes läpikuultavan vaikutelman luovia väripintoja. Väripintojen pelkistyneet muodot noudattavat geometrian lakeja mutta säilyttävät erotuksena jyrkän konkretismin pinnoista sisäisen hehkunsa värin muuttuvaisen intensiteetin ja siveltimenvetojen intuitiivisten variaatioiden ansiosta. Viivankin persoonallisessa luonteessa on kaiken aikaa läsnä ihmisen kädenjälki, josta syystä sen olemus hengittää ja on tiheydeltään vaihtelevainen.
Mether-Borgströmin maalauksissa on havaittavissa tiheä jännite järjen ja tunteen, suunnitelmallisuuden ja sattumanvaraisuuden sekä aistillisuuden ja järjestelmällisyyden välillä. Samalla kun elementit toistuvat, ne pyrkivät ulos omista järjestelmistään heittäytyäkseen intuition varaan. Maalaustaiteessa harvinainen ilon ja inspiraation jatkuva kohtaaminen tulee niissä todeksi ja synnyttää kokemuksen kaipuusta havainnon riippumattomaan vapauteen. Ilo ei tässä tarkoita äänekästä ilakointia vaan pohdiskelevaa ja syvää ymmärrystä hauraan aistimuksen ja järjestyksen runollisesta yhteydestä. Värin ja valon runous pakenee teorioita ja tulkintoja, sen ainutlaatuisuus on havainnossa ja elämyksessä.
Vähemmän ankaraa geometristä muotoa mutta värien väreilevää hehkua tarjosi myös Markku Keräsen retrospektiivinen näyttely alkukeväällä Helsingin taidehallissa. Hänen voimakkaan kolorisminsa omintakeisen tumma ekspressiivisyys ja melankolisen lempeät ihmishahmot ovat myöhemmin tihentyneet abstrakteiksi väripinnoiksi, joiden varhaisemmat vaikutteet muistuttavat bysanttilaisesta ornamentiikasta. Orgaanisesti toistuvat, toisiinsa kietoutuneet koukeroiset viivat muodostavat loputtomia valöörien jonoja kuin kehotuksena meditaatioon. Temperan herkkä hehku sitoo aiemmat esittävät muodot luontevaksi osaksi Keräsen tätä nykyä ympyröihin keskittyvää taiteellista ilmaisua. Niidenkin sinänsä pelkistyneet muodot väreilevät ja sykkivät hohdetta, jonka lämpimän puhtaisiin sävyihin kädenjäljen läsnäolo luo syvyyttä ja elävää iloa. Jonot ja verkostot seuraavat toisiaan yhtyen välillä laajemmiksi kokonaisuuksiksi, kuin osoituksena jatkuvan muutoksen väistämättömyydestä.
Suomessa ei-esittävän taiteen varhaisimpia ymmärtäjiä oli kriitikko, intellektuelli ja taiteen keräilijä Carl-Johan af Forselles (1923-2010). Hän puolusti jo 1940-luvun lopulla abstraktia ilmaisua ja näki konkretismin ja konstruktivismin tietoisen radikaalina pyrkimyksenä yksinkertaisuuteen, selkeyteen ja järjestykseen. Puhtaiden värien ja selkeän muodon orgaaninen sarjallisuus edusti hänelle jatkuvan liikkeen dynaamisuutta järjen ja intuition ideaalisena yhtymänä. Forselles lahjoitti vuonna 2007 Joensuun taidemuseoon taidekokoelmansa, josta välittyy hänen intohimoinen suhteensa omaperäiseen visuaaliseen pelkistykseen ja lyyriseen hahmotukseen maalausten ja piirrosten muodossa. Siinä yhteydessä julkaistussa katalogissa tiivistyy varhaisten modernistien suuri merkitys suomalaiselle maalaustaiteelle, jota hän itsekin analysoi perehtyneessä ja innoittuneessa tekstissään. Mihin ovat kadonneet hänen kaltaisensa asialleen omistautuneet ja henkevät kirjoittajat?