TAIDE 4/2019 Taiteessa aivan kuten elämässä on pohjimmiltaan kyse läsnäolosta. Taiteilija on parhaimmillaan tarkkailija, joka havainnoi asioita ja osaa kiteyttää ne näkyviksi. Siis sen mikä jää jäljelle kun on ohitettu itsestäänselvyydet ja tyhjät mielikuvat. Näkyväksi tekeminen ja läsnäolon hahmottaminen ovat kuitenkin jotakin muuta kuin todellisuuden toistamista peilikuvan lailla. Ne ovat sanojen ja selitysten tuolla puolen, tunne läsnäolosta on sananmukaisesti tunnetta jota ei voi selittää. Se voi syntyä valon piirtymisestä tietyllä tavoin tai tyhjyyden tiiviistä intensiteetistä. Se voi myös syntyä viivan tai liikkeen herkästä värähdyksestä tai värin kohtaamisesta toisen kanssa. On ehkä helpompi kuvailla mitä läsnäolo taiteessa ei ole, nimittäin täydellisyyttä ja järjestyksen kurinalaista seuraamista. Kyetäkseen saamaan aikaan läsnäolon ihmeen on taiteilijalla oltava uskallusta seurata omaa sisäistä näkemystään, epäonnistumisenkin uhalla. Sen vähitellen kypsyvä tarkastelu ja pohdinta ovat olennainen osa ilmaisun syntyä. Taiteen ainutlaatuisuus syntyy sen vapaudesta löytää omanlaisiaan tulkintoja, herättää näkemään tutuistakin asioista toisia piirteitä. Kiinnostava taide on harvoin selväpiirteistä, se herättää pikemminkin ihmetystä keskittymällä ennalta tuntemattomaan ja siihen sisältyvään määrittelemättömyyteen. Siihen liittyy myös monenlaisia eettisiä pohdintoja. Tämän päivän maailmassa, niin taiteessakin, kaikki on mahdollista. Voi kuitenkin kysyä, tuleeko jotakin tehdä vain siksi että se on mahdollista? Vai olisiko aiheellista ensin selvittää itselleen syitä tekemiseen, sen perusteluita ja oikeutusta?
Näitä kysymyksiä herää ennen kaikkea silloin kun teoksen aiheena on ihminen. Yksityisyyden vaaliminen näyttää näinä aikoina menettäneen merkityksensä ja muuttuneen turhanaikaiseksi teeskentelyksi. Yhteisöllinen ja laumareaktioihin keskittynyt kulttuuri perustuu tarpeelle jakaa kokemuksensa välittömästi muiden, vieraidenkin kanssa. Tarinoista on tullut tärkeitä ja kaikille yhteisiä, on kuin ihmisen oleminen omassa elämässään tulisi todeksi vasta muiden todistamana. Silloin on kuitenkin kyse kuvista, mielikuvista joiden avulla yritetään tulla osaksi toisaalla määritettyä todellisuutta. Tämänkaltaisissa kuvissa läsnäolo on vaihtunut merkityksettömyyteen, lohduttomaan kuvaukseen ihmisen neuvottomuudesta elämän edessä.
Nykykulttuurissa yhteisön odotukset saattavat ulottua yllättävän syvälle ihmisen elämään, sinne mikä aiemmin oli tarkoin varjeltua ja intiimiä. Näin vanhenemistakin on alettu pitää epäluonnollisena ja haitallisena taakkana, jota kaikin voimin yritetään estää. Samaan aikaan tieteen avulla yritetään jatkuvasti pidentää ihmisen elinikää, kuin kuvitellen vanhuudenkin ihmisen korkeasta iästä huolimatta muuttavan muotoaan tulevaisuudessa. Ajan tuomaa kokemusta ja ymmärrystä pidetään tarpeettomina historiattomassa ajassa, jossa tiedon, perinteiden ja sivistyksen sijasta janotaan jatkuvaa aineellista kasvua ja sen suomaa kuluttamista. Niiden onttouden peittämiseksi vanhoillekin ihmisille tarjotaan niin ikään jatkuvaa liikettä ja toimintaa, yhdessä kaikkien muiden kanssa.
Helsingin taidemuseossa tarkastellaan vanhenemista irrallaan yhteiskunnan odotuksista ja ristiriitaisesta suhtautumistavasta. Näyttelyn koonnut Jari Björklöv on halunnut lähestyä aihetta sillä huomaavaisuudella ja lempeydellä, jolla vanheneva ihminen aiemmin itsestään selvästi kohdattiin. Lopputuloksena on harras tunnelma, hämäriä tiloja hallitsevat herkät katoavaisuuteen viittaavat teokset. Eräs koskettavimmista on Pasi Aution hidas videoteos projisoituna seinälle. Siinä kiteytyy vähitellen yhä rajallisemmaksi muuttuva vanhan ihmisen todellisuus. Iäkkäästä miehestä nähdään lähinnä silmien liikkeitä kun hän vuoteellaan leväten verkkaisesti itsekseen puhellen luettelee vuorokaudenaikoja tai ulkona lentäviä lintuja. Vaimo on jo poissa ja hiljaisuus on laskeutunut miehen kotiin. Liikkuva kuva seuraa välillä kodin ikkunasta näkyvää parkkipaikkaa. Sataa lunta, tulee kevät ja kesä kääntyy syksyksi, mitään ei tapahdu. Lakoninen ilmaisu vailla sentimentaalisuutta korostaa sitä pysähtyneisyyttä, joka on tullut miehen osaksi mutta josta kaikessa riipaisevuudessaan välittyy läsnäolon lohdullinen rauha. Rafael Wardin vanhuutta kuvaavat teokset ovat toisella tavoin lohdullisia. Niissä syvät kirkkaat värit sitovat vanhojen ihmisten hahmot elämään, jossa kaikesta huolimatta vielä on iloa ja kauneutta.
Pulmaksi näyttelyssä muodostuvat Ulla Liuhalan teokset. Kuolinvuoteen äärellä tehdyt piirustukset aiheuttavat ihmetystä. Ne herättävät kysymyksen ihmisen integriteetistä, siitä koskemattomuudesta johon jokaisella ihmisellä on itsestään selvä oikeus. Päättyykö se oikeus kun ihminen on vanha tai kuolee? Kuolinvuoteellaan lepäävä ihminen on hauras ja haavoittuvainen. Hetki on ainutkertainen ja lopullinen, voiko sitä tarkastella esteettisistä lähtökohdista? Onko tarpeen ikuistaa paperille läheisen ihmisen viimeiset hetket, sen sijaan että olisi tälle varauksetta läsnä? Eikö taiteen tekeminen kuolevasta ihmisestä esineellistä tätä objektiksi, jonka viimeiset hetket näytetään museon seinällä alttiina vieraiden ihmisten katseille? Eikö läheisen ihmisen irtautumista elämästä leimaa yksityisyys ja intiimiys? Eivätkö ne herätä halua suojella?
Samankaltaisia kysymyksiä nousi keväällä Turun tuomiokirkossa esillä olleen Nina Rantalan Isä-teoksen äärellä. Se oli osa näyttelyprojektia Näytöksiä, jonka lähtökohtana oli neljän kuvataiteilijan, yhden filosofin ja yhden taidehistorioitsijan pohdinnat havaitsemisesta ja läsnäolosta. Rantala oli muovaillut savesta äskettäin kuolleen isänsä luonnollisen kokoisen näköishahmon. Alaston hahmo lepäsi kangaskaistaleen päällä keskellä Sielujen kappelin eli Stålhandsken hautakappelin lattiaa, ylhäällä sivuillaan raskaat valkoisesta marmorista veistetyt muistomerkit 1800-luvulla maalatun sinisen tähtitaivaan alla. Ensireaktio kappeliin astuessa oli tyrmistys. Miksi realistinen näköisveistos? Miksi läheinen ihminen? Miksi alaston? Miksi suojatta keskellä lattiaa? Onko läsnäolo sidoksissa vain fyysiseen todellisuuteen, olkoonkin jo menneeseen? Missä käsitteellinen ja eettinen pohdinta, ihmisen integriteetti?
Taiteessa on tänä päivänä loputon runsaus niin keinoja kuin materiaaleja asioiden käsittelyyn. On myös rajaton vapaus täysin aineettomaan, ideoihin keskittyvään ilmaisuun. Silti usein tuntuu kuin käsitteellistenkin pohdintojen yhteydessä oltaisiin palattu aikaan jolloin ajatuksia, ideoita ja tunteita oli sallittua ja mahdollista ilmaista pelkästään fyysisen esittävän muodon kautta.
Samaan näyttelyprojektiin tuomiokirkossa kuului myös Marjatta Holman teos Seruliini, ohut taivaansininen valojuova asettuneena osaksi kirkon arkkitehtuuria. Se onnistui kaikessa aineettomuudessaan herättämään ajatuksen läsnäolosta tilassa. Kuin valosta joka pilkistää raollaan olevan oven avautumasta siitä tulee ihmetyksen ja toivon vertauskuva, osoitus siitä että jotakin muuta on läsnä, vaikka ei hahmotettavissa tai määriteltävissä.