TAIDE 5/2019 Helsingin kaupunkiympäristö on jatkuvan muutoksen kourissa. Epätilat kaupungin laitamilla alkavat kiihkeän rakentamisen jäljiltä olla pelkkä muisto vain. Yksi näistä paikoista on Jätkäsaari, jossa satamateollisuus on vaihtunut tiiviisti rakennettuun urbaaniin ympäristöön. Kaupunkien olemukseen kiinteästi kuuluvat ajalliset ja kulttuuriset kerrostumat jäävät puuttumaan uusista kaupunginosista, joissa koko rakennuskanta syntyy tyhjästä, samanaikaisesti. Kestää kauan ennen kuin aika ja ihmisen arki synnyttävät niihin luontevia yhteisiä muistoja.
Julkinen taide kaupunkitilassa on perinteisesti keskittynyt monumentteihin, joilla on haluttu muistuttaa erilaisten merkkihenkilöiden saavutuksista. Teosten hallitsevia piirteitä ovat olleet materiaalien arvokkuus ja pysyvyys sekä ennen kaikkea ajatuksen ohjaaminen määrättyihin tapahtuneisiin tekoihin ja henkilöihin. Suhtautuminen julkiseen taiteeseen on vasta aivan viime vuosina alkanut muuttua ja toisella tavoin heijastaa ajatusta taiteen monimuotoisuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta.
Silja Rantanen ja Carolus Enckell (1945-2017) ovat selkeästi kiinnittäneet huomiota tämänkaltaisiin asioihin suunnitellessaan teostaan Jätkäsaaressa. Se on julkiseksi teokseksi harvinaisen yhtenäinen käsitteelliseen ilmaisuun perustuva installaatio, jonka elementit he ovat jakaneet toteutettavikseen. Teoskokonaisuuteen kuuluu olennaisena osana Martin Enckellin runo, luettavissa suuressa betonilaatassa.
Runoa voi pitää koko teoksen lähtökohtana. Se on lyyrinen kuvaus unenomaisesta vaelluksesta ajassa ja tilassa, täynnä kaipuuta ja haikeaa läsnäoloa. Viipyvät havainnot ajan merkitsemistä paikoista, joissa muistumat ihmisen läsnäolosta suovat lohtua. Runossa liikutaan hiljaa sielullisissa ja konkreettisissa maisemissa hauraiden aistimusten ohjatessa mielen liikkeitä.
Samankaltainen herkkyys on ominaista Rantasen ja Enckellin installaatiolle. Se keskittyy ajatuksen vapaaseen lentoon ja unelmiin keskellä urbaania ja historiatonta todellisuutta. Vastakohtana neutraalin tylylle arkkitehtuurille teoksen olemuksessa korostuu vähäeleinen estetiikka, jonka koruttomat viitteet perinteikkäisiin kulttuuriympäristöihin ja laajempiin näköaloihin suovat mahdollisuuden toisten todellisuuksien oivaltamiseen.
Enckellin kaksiosainen monokromaattinen maalaus rakennuksen ulkoreunassa muodostuu kahdesta eteerisestä sinisen sävystä. Niiden tyyni harmonia kuvastaa avoimuutta ja muuttuvaisuutta. Kuin taivaan ja meren kohtaaminen horisontin päättymättömyydessä. Rantasen maalaama boordi niiden alapuolella koostuu illusorisista tiiliriveistä. Illusorinen tässä yhteydessä merkitsee tiilen ideaa, sen ulkoista muotoa ja tarkoitusta realismin sijasta. Huolimatta käsitteellisestä lähestymistavasta kyse on kuitenkin käsityön ja materiaalin merkityksen korostamisesta. Vastakohta teollisen mekaaniselle syntyy tiilimuotojen sinnikkäästä toistosta, niistä jokaisen ääriviivoja leimaavat jäljet taiteilijan kosketuksesta ja sen vaihtelevasta intensiteetistä. Siten niistä tulee kunnianosoitus arkipäivän pienimuotoiselle konkreettisuudelle ja jo unohtuneelle pieteetillä tekemiselle.
Julkisivun ikkunoiden väliin on upotettu viisi soikeaa mosaiikkiembleemiä. Perinteiset Välimeren vanhojen kulttuurien kuva-aiheet ovat vaihtuneet abstrakteiksi väripinnoiksi, joiden sävyt kumpuavat välimerellisistä maisemista. Mosaiikkien näennäisen monokrominen olemus värähtelee eri vivahteissa valon ja varjojen liikkeiden mukaisesti.
Rantasen suuret betoniin valetut mustavalkoiset piirustukset kohoavat Enckellin runon lailla ylös kohti julkisivua. Arkaaisen abstrakteista muodoista välittyy ikiaikainen symboliikka, jonka avulla ihminen on yrittänyt hahmottaa olemistaan ja suhdettaan ympäröivään todellisuuteen. Toiston ja symmetrian kautta ne sitovat teoksen tämän päivän arkeen sallimalla sen tulla osaksi tulkintaa.