Teoria valtaa alaa taideopetuksessa

TAIDE 1/2022 Vapaiden taiteiden olemukseen kuuluu erottamattomana riippumattomuus, etäisyys muista kuin taiteellisista pulmista. Taideakatemiat ovat perinteisesti puolustaneet ja edistäneet taiteellisten kysymysten pohdintaa ja kannustaneet opiskelijoitaan mahdollisimman syvään ymmärrykseen ja omaan näkemykseen taiteen olemuksesta. Taideakatemioiden aiemmin harvalukuiset opiskelijat saivat siellä keskittyä taiteen sisältöön ja historiaan, intohimosta taiteen tekemiseen ja pohtimiseen. Näin syntyi edellytyksiä ajatukselle sisäisen välttämättömyyden periaatteesta jonka abstraktin taiteen pioneeri, venäläinen avantgardisti Wassily Kandinsky ajattelussaan kehitti kaiken taiteen lähtökohdaksi. Toisaalta sisäinen välttämättömyys käsitteenä kuvaa erityistä herkkyyttä ja siten eräänlaista taiteilijuuden siementä joka ihmisellä luontaisesti joko on tai ei ole. Sitä ei kenellekään voi opettaa, toisin kuin taiteen tekniikoita ja perinteitä. Sisäisen välttämättömyyden valtaaman taiteilijan tunnuspiirre on taiteellinen integriteetti, oma syvällinen näkemys jota ilman syntynyt taide hakee aiheensa itsensä ulkopuolella yleisesti vallitsevista trendeistä ja jää näin helposti tyhjäksi eleeksi. Ero näiden välillä on alkanut hämärtyä nopeiden muutosten ravistelemassa taidemaailmassa.

Tilanne on kaiken aikaa muuttunut sen jälkeen kun taidekoulutuksesta akatemioissa tuli osa yliopistomaailmaa ja siellä alettiin myös tehdä taiteellista tutkimusta. Tutkinnot alkoivat noudattaa tiedeyliopistojen käytäntöjä, taiteilijoiden sijasta akatemioista alkoi valmistua taiteen maistereita ja taiteen tohtoreita. Opiskelijamäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja taiteen tekeminen on arkipäiväistetty työksi töiden joukossa. Taiteilijat ovat vapaaehtoisesti luopuneet ajatuksesta taiteen taianomaisesta erityisyydestä puolustaakseen olemassaoloaan ja toimeentuloaan talouden, tyhjän puheen, statuksen ja hierarkioiden hallitsemassa nykymaailmassa. 

Taiteellisen näkemyksen sijasta koulutuksessa alettiin painottaa teoriaa ja taidemaailman rakenteita samoin kuin akateemisesta maailmasta kopioituja mielikuvia ja käytäntöjä. Akateemisten muotojen tavoittelu jää tyhjäksi jos niiden sisältöihin ei opetuksessa perehdytä. Taiteen tekemisen empiirinen luonne lähtee tieteen tavoin intohimon, mahdollisuuden ja sattuman pelottomasta ja luovasta yhteen sovittamisesta mutta on vastakkainen tieteen teoreettiselle pyrkimykselle objektiivisuuteen, mittaamiseen ja määrittämiseen. Taiteen ei ole tarkoitus todistaa tai mitata mitään, se on päinvastoin luonteeltaan katoavaista ja epämääräistä. Taiteen tekee ainutlaatuiseksi sen määrityksiä pakeneva luonne. Kiinnostava taide ei julista eikä muutenkaan alistu välineeksi muulle kuin taiteelliselle ajattelulle, se herättää päinvastoin ihmetystä jota ei voi sanoin selittää. 

Taideopetuksen ja erityisesti Kuvataideakatemian dilemma tuntuukin olevan teorian ja käytännön välisen tasapainon löytämisessä. Riippumatta teorioiden luonteesta ne ovat aina enemmän tai vähemmän yleistyksiä. Yleistys taiteen tekemisessä taas on merkki keskinkertaisuudesta ja kaiken luovuuden vihollinen. 

Harvinaisen selvästi tämä näkyy Kuvataideakatemian uuden rakennuksen avajaisnäyttelyssä Ebb and flow, johon näyttelytekstin mukaan teoksillaan osallistuu opiskelijoita, väitöstutkijoita ja post-doc-tutkijoita Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja Teatterikorkeakoulusta. Näyttelyn on koonnut Praxis-maisteriohjelmassa opintojaan viimeistelevä nykyesityksen ja -taiteen kuraattori keskusteltuaan aiheesta vuoden ajan taiteilijoiden kanssa. Lopputuloksena on paperinmakuinen, pitkäveteinen ja tasapäistävä joukko installaatioita, jossa teokset muodostavat alakuloisen harmaan massan vailla rytmiä, omaperäisyyttä tai jännitettä. Tai innostusta, intohimosta puhumattakaan. Syntyy vaikutelma loputtomista kompromisseista kollektiivisten prosessien tunnusomaisina piirteinä, samalla kun useimmat tilallisen taiteen esittämistä tällä hetkellä hallitsevat elementit on huomioitu, esimerkiksi keskeneräisyys, luonnosta ja urbaanista ympäristöstä poimitut elementit sellaisinaan sekä näennäistieteelliset prosessit. Nämä piirteet ovat kauan sitten esiintyneet osana avantgarden pyrkimyksiä, joista tyhjennettyinä merkityksistään on paradoksaalisesti tullut nykytaiteessa toistuvia kaavamaisia toisintoja. Tilallisen taiteen peruslähtökohdat, tilan mittasuhteet, arkkitehtoniset ominaispiirteet ja valon suunnat on sivuutettu tyystin. Kaikki teokset on sijoitettu horisontaalisesti lattiatasoon, missä niitä ei juuri erota toisistaan tai rakennuksen arkkitehtonisista pinnoista.

Näyttely herättää kysymyksen syystä taiteellisen tutkimuksen ja teorian jatkuvaan lisääntymiseen taideopetuksessa sekä niiden merkityksestä taiteen tekemiselle. Tekevätkö taiteilijat maistereina ja tohtoreina kiinnostavampaa ja merkittävämpää taidetta kuin pelkkinä taiteilijoina? Tuoko se heidän taiteelliseen ilmaisuunsa syvyyttä ja monisärmäisyyttä? Syventääkö se heidän omaa taiteellista näkemystään? Vai onko tarkoituksena saada taiteen maistereista ja tohtoreista lisää ainesta taidemaailman paisuviin hallinnollisiin kerrostumiin? Miten esimerkiksi Kuvataideakatemiassa tehtävä subjektiivinen taiteellinen tutkimus suhteutuu tiedeyliopistojen taiteentutkimukseen? 

Olennaisin kysymys teorian ylivallasta suhteessa taiteen tekemiseen liittyy taiteen vaikeasti määriteltävään olemukseen. Jo Kandinsky asetti teoreettisessa ajattelussaan itsestään selvästi käytännön teorian edelle taiteen tekemisen lähtökohtana vaikka hänelle itselleen ajattelu ja teoria olivat luonteva osa taiteellista ilmaisua. Taiteellisten kysymysten pohtiminen yksin ja yhdessä muiden taiteilijoiden kanssa, taiteen kokeminen sekä taiteen tekemisen harjoittaminen käytännössä luovat pohjan oman taiteellisen näkemyksen muodostamiselle. Joillekin harvoille taiteilijoille se tarkoittaa teoreettista ja kirjallista analyysia, valtaosalle oma luontainen ilmaisun kieli on aistimusten, ajatusten ja oivallusten ilmaiseminen taiteen keinoin. Taiteen teoriat ovat aina jonkun tulkintaa. Kyetäkseen tarkastelemaan niitä kriittisesti ja muodostamaan oman näkemyksensä on ensin kyettävä itsenäiseen ajatteluun ja ennen kaikkea syvällisesti perehdyttävä itse aiheeseen, taiteeseen ja sen tekemiseen.