TAIDE 1/2016 Minkälaista voi olla tämän päivän taide maassa, jonka historia ja kulttuuri ulottuvat tuhansien vuosien taa? Muinaisen Persian suurvallan viimeinen monarkia luhistui islamilaiseen vallankumoukseen vuonna 1979. Silloin shaahi Reza Pahlavi pakeni maasta Ajatollah Khomeinin palattua maanpaostaan Ranskasta palvottuna vapauttajana. Siitä lähtien Irania on hallinnut islamilainen papisto, valtiomuoto on teokratia jota nimellisesti johtaa vaalein valittu presidentti.
Islamilaisen tasavallan synty mullisti muun yhteiskunnan ohella myös taiteen maailman. Viimeisen shaahin aikainen länsimaistunut maallisuus oli mahdollistanut hänen puolisonsa, Farah Diban vahvan tuen avantgarden leimaamalle nykytaiteelle. 1970-luvulla maan pääkaupunkiin, Teheraniin, rakennettiin tämän serkun, arkkitehti Kamran Diban suunnittelema nykytaiteen museo, Tehran Museum of Contemporary Art. Siinä toistuvat modernissa muodossa monet perinteisen persialaisen arkkitehtuurin elementit. Museoon ehdittiin asiantuntijoiden johdolla ennen vallankumousta kerätä nykymittapuun mukaan erittäin merkittävä taidekokoelma, johon iranilaisen taiteen ohella sisältyy mm. Mark Rothkon, Francis Baconin, Andy Warholin, Alberto Giacomettin, Agnes Martinin ja Ad Reinhardtin keskeisiä teoksia.
Vallankumous muutti Iranin islamilaisten säännösten hallitsemaksi yhteiskunnaksi, jota vielä synkisti naapurimaa Irakin hyökkäyksestä alkanut kahdeksanvuotinen sota 1980-luvulla. Kuolema, menetykset ja kärsimys olivat pitkään paitsi todellisuutta myös läsnä taiteilijoiden työskentelyssä. Suuri osa heistä oli tosin paennut olosuhteita Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Maahan jääneiltä taiteilijoilta edellytettiin osallistumista Islamilaisen tasavallan eettisten arvojen mukaisen taiteen tekemiseen. Valtio tuki julkista taidetta, mikä tarkoitti muistomerkkejä ja jättiläismäisiä seinämaalauksia rakennusten julkisivuissa. Niiden aiheita olivat islamilainen ideologia, sodan marttyyrit ja uskonnolliset johtajat.
Arkkitehdiksi valmistuneen, aiemmin kulttuuriministerinä toimineen presidentti Khatamin valtakaudella vuosituhannen vaihteessa julkinen taide sai uuden suunnan kun sen lähtökohdaksi määriteltiin ”kaunistaminen” ideologioiden sijasta. Näiltä ajoilta ovat lähtöisin Teheranin monien rakennusten ja kivimuurien valtavat helein värein tehdyt niukat maisemat sekä pelkistyneen geometriset abstraktiot.
Vähitellen kulttuurinen ilmasto alkoi myös taipua suosiollisemmaksi taiteilijoiden omille näkemyksille ja yksityisiä studioita ja työhuoneita alkoi ilmaantua Iranin suuriin kaupunkeihin. Shiialainen yhteiskunta valvoo kuitenkin yhä tarkasti taiteen esittämistä, mikä estää ennen kaikkea ihmisruumiin esiintymisen teoksissa. Käsitteelliset kerrostumat identiteetin pohdinnassa ovat siitäkin syystä levinneet tämän päivän nuoreen taiteeseen. Sensuurin jatkuvalla läsnäololla on paradoksaalisesti myös valoisat puolensa, kyseenalaistaminen ja kamppailu ovat tunnetusti hedelmällisempiä lähtökohtia kiinnostavalle taiteelle kuin kaiken salliva välinpitämättömyys.
Vaarana vaanii kuitenkin myös maailmanlaajuisesti levinnyt pyrkimys ´kansainvälisyyteen´, jota Iranissakin mahdollisuuksien mukaan jo toteutetaan. Kansainvälisyydestä on tullut varsinainen vitsaus, jonka tavoittelua kaikkialla maailmassa mantran lailla toistetaan mutta joka käsitteenä on ontto. Käytännössä se yhä laajemmassa määrin johtaa kulttuuristen ominaispiirteiden väheksyntään, niiden katoamiseen ja ilmaisun yhdenmukaistumiseen. Taiteen suhteen ihanteena on omaperäisyyden sijasta sulautua siihen tasapaksuun länsimaisten taiteen teorioiden, kuraattoreiden ja kaupallisen taidemaailman ohjailemaan jatkuvaan taidevirtaan, jossa mikään ei erotu mistään. Vanhan kulttuurin perintönä Iranissa on kuitenkin vahva pohja tutkimukselle ja analyysille. Taiteesta kirjoitetaan runsaasti sekä farsin että englannin kielellä, mikä herättää toivoa kriittisestä suhtautumisesta myös kansainväliseen valtavirtaan.
Iranin nykyistä taidekenttää leimaa sen keskittyminen nuoriin, 70-luvulla ja sen jälkeen syntyneihin tekijöihin. Teheranissa on lukuisia gallerioita, monet niistä aivan viime vuosina perustettuja ja niin ikään nuorten käsissä. Nuoret gallerianomistajat ovat hyvin koulutettuja, monesti ulkomailla syntyneitä tai siellä pitkään asuneita paluumuuttajia. He puhuvat moitteettomasti vieraita kieliä ja ovat hyvin tietoisia taiteen teorioista ja käytännöistä kansainvälisessä taidemaailmassa. Taiteilijoistakin kasvava määrä suorittaa ainakin osan opinnoistaan Iranin ulkopuolella. Iranin taideyliopistoista valmistuu yleismaailmalliseen tapaan vuosittain suuri määrä nuoria taiteilijoita.
Iranin nykytaide on näin ollen vahvasti sidoksissa ulkomaailmaan, myös muissa maissa asuvien iranilaisten taiteilijoiden vaikutuksesta. Gallerioissa ovat tavallisia ´artist talkit´ ja esitykset liittyen näyttelyihin. Useimmat näistä keskittyvät nuoreen taiteeseen mutta ohjelmassa annetaan sijaa myös iranilaisille modernisteille. Ulkopuoliselle gallerioiden näyttelyt ovat ensimmäinen keino hahmottaa paikallista taidetta. Antoisampaa on kuitenkin vierailla taiteilijoiden luona ja teosten lisäksi syventyä vuoropuheluun taiteilijoiden ja taiteentuntijoiden kanssa.
Näin tapasin muun muassa Majid Fathizadeh Naseryn (s. 1977), joka pienissä mustavalkoisissa piirustuksissaan kuvaa tuskaa ja hätää mutta myös inhimillistä läheisyyttä. Kaaoksesta jäsentyy merkillisiä tummasävyisiä kohtaamisia, joissa todellisuus saa absurdejakin piirteitä, väliin anarkistisella otteella. Niiden näyttämöitä ovat epätodelliset autiot paikat, jotka kuitenkin kantavat tunnusmerkkejä iranilaisesta maisemasta.
Tai Mohammad Ghazalin ( s. 1980), jonka valokuvissa Teheranin fyysisestä olemuksesta rakentuu puhtaan dokumentoinnin sijasta käsitteellisiä pohdintoja ihmisen identiteetistä suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Eräässä hänen Teheranin urbaania kaupunkimaisemaa kuvaavista mustavalkoisista valokuvasarjoistaan kuvapinnan lävistää leveä punainen viiva, joka jatkuu vielä kuvan ulkopuolelle. Sen lähtöpiste on jossakin monista islamilaista ideologiaa ylistävistä näkymättömiin jäävistä julkisista taideteoksista, seinämaalauksista tai muistomerkeistä.
Iranilainen nuori taide ei ulkoisesti juurikaan näytä eroavan siitä, mitä muualla maailmassa tehdään. Sen muodot ovat moninaiset, aina performanssista äänitaiteeseen ja käsitteelliseen ilmaisuun. Kokeelliselle elokuvalle on omia festivaaleja. Kriittinen asenne vallitsevia oloja kohtaan tulee esiin tulkinnanvaraisissa käsitteellisissä teoksissa. 1980-luvun sodan kärsimykset ja menetykset eivät ole vieraita aiheita nuortenkaan taiteilijoiden työskentelyssä. Gallerioista erottuu pian joitakin puheissa toistuvia, kuten O Gallery, Ab-Anbar Gallery, Ag Galerie, Dastan´s Basement, Assar Art Gallery sekä Lajevardi Foundation. Näistä Ag Galerie on valokuvaan keskittynyt galleria rakennuksessa, jonka toiseen siipeen sisältyy erilaisia työtiloja. Nuorille valokuvaajille opetetaan alakerran pimiössä analogisia menetelmiä ja heitä tuetaan monin muinkin tavoin, muun muassa järjestämällä näyttelyitä ulkomaille ja tarjoamalla erilaisia työpajoja.
Joulukuussa 2015 Ab-Anbarin kolmen kerroksen huolellisesti restauroiduissa kauniissa tiloissa oli esillä viime vuoden Venetsian biennaalissakin esiintyneen, Teheranissa syntyneen, New Yorkissa asuvan Raha Raissnian (s. 1968) filmi-installaatioita ja maalauksia. Hänen 16-milliset fragmentaariset liikkuvat kuvansa muodostavat abstrahoituja kerrostumia eteläisen Teheranin slummeista niukan äänimaailman säestyksellä. Niin ikään mustavalkoisissa maalauksissa toistuvat yksityiskohdista riisutut pysäytyskuvat filmeistä.
O Galleryn edellä mainitun kaltaisiin kolmeen kerrokseen levittäytyivät Jinoos Taghizadehin (s. 1971) käsitteelliset installaatiot, joiden pääelementtejä ovat teksti ja piirrokset paperilla sekä liikkuva kuva pienissä monitoreissa. Nykytaiteeseen vakiintunut tieteen maailmasta lainattu tutkimuksellinen ote leimaa näyttelyä ja saa sen muistuttamaan eräänlaista visuaalisten muistiinpanojen arkistoa.
Lajevardi Foundationissa nähtiin helsinkiläis-teheranilaisen Bita Razavin (s. 1983) valokuvia ja videoita muutaman viime vuoden ajalta. Kuvasarja helsinkiläisissä kodeissa toistuvista esineistä on osoitus siitä, miten hankalaa on vieraassa kontekstissa asettaa havaintoja oikeisiin mittasuhteisiin. Paljon on sattuman varassa ennen kuin kokonaiskuva vähitellen avautuu.
Kansainvälisyyden innokkaimmat puolestapuhujat määrittävät usein itsensä maailmankansalaisiksi, jotka ovat kotonaan kaikkialla. Tämänkaltainen harhakuva kumpuaa olemisen pinnallistumisesta eikä sillä ole tekemistä ymmärryksen kanssa. Todellisuudessa on pitkä prosessi päästä jyvälle vieraasta kulttuurista, paras apuväline siihen on kunkin kulttuurin oma kieli.