Teemu Mäki ei kaihda suurta mittakaavaa, oman maailmankatsomuksensa selvitettyään hän laatii luettelon koko maailman suurimmista ongelmista. Lyhyemmässä luettelossa hän tarjoaa ratkaisut niihin. Tämänkaltainen ristiriitaisuus, jossa suureellinen provokaatio sekoittuu vilpittömän vakavaan pohdintaan on luonteenomaista Mäen ilmaisulle, niin visuaaliselle kuin kirjalliselle. Omassa taiteessaan Mäki ei juuri noudata asettamiaan kriteereitä tulkinnanvaraisesta ja riippumattomasta ilmaisusta. Hän kuuluu vakaumuksellisena yhteiskuntakriittisenä taiteilijana tämän päivän harvinaisuuksiin ja hänen teoksensa ovat yleensä voimakkaita kannanottoja joko jonkin puolesta tai jotakin vastaan. On helppo olla yhtä mieltä Mäen kanssa esimerkiksi hänen esittämästään kritiikistä kulutuskulttuuria ja vallitsevaa epätasa-arvoa kohtaan, sen esittämisestä suoraan taiteena ei ehkä niinkään. Ohjelmallinen julistaminen taiteessa on taiteen alistamista välineeksi ja sen lisäksi taiteen kokijan aliarvioimista. Ongelmien todellisuudesta ja vakavuudesta huolimatta se kääntyy helposti itseään vastaan ja alkaa muistuttaa aivopesua. Taiteen rajattomin keinoin on mahdollista epäsuorasti herättää ihminen ajattelemaan ja huomaamaan sekin minkä hän jo tunnistaa ja näkemään se toisin.

Tämän Mäki paradoksaalista kyllä tekstissään tiedostaa ja palaa siihen kerta toisensa jälkeen. Lukuisten havaintoesimerkkiensä valossa hän pohtii taidekokemusta, arvoja ja maailmankatsomuksen muodostamista ristiriitojen, vastakohtien ja konfliktien kautta, paljolti arvostamansa Nietzschen hengessä. Kriittisen taiteen ulkopuolelta Mäki pitää esimerkiksi Agnes Martinin minimalistista maalaustaidetta tai John Cagen taiteellista filosofiaa jostakin näkökulmasta tehokkaana vastalääkkeenä vastustamalleen kulutuskapitalistiselle ahminnalle, hälylle, räikeydelle ja välittömän mielihyvän diktatuurille. Eikö se riitä? Itse en Cagen tai Martinin suhteen jää kaipaamaan sitä suoran poliittista kritiikkielementtiä, joka Mäen mielestä esteettisen formalistisista ilmaisuista jää puuttumaan. Päinvastoin vastustan tämänkaltaista tehtävänantoa, joka viittaa taiteellisen syvällisyyden, vähäeleisyyden ja kiinnostavuuden riittämättömyyteen ilman poliittisia huutomerkkejä. Moniselitteisyys, pohdinta ja asialleen omistautuneisuus ilmenevät taiteessa eri tavoin, Mäki syyllistyy parjaamaansa yksinkertaistamiseen vaatiessaan kaikelta taiteelta samankaltaisia keinoja ja pyrkimyksiä. Kirkas ajattelu on aina arvokasta, myös silloin kun se kohdistuu muuhun kuin suoraan päämäärään muuttaa maailmaa.

Arvostan kaikesta huolimatta suuresti Mäen tekstistä välittyvää laaja-alaista innostusta ja intohimoa, taiteen ja koko elämän pahin vihollinen kun on välinpitämättömyys.

Teoksessaan Mäki ottaa vahvasti kantaa taiteen ja ilmaisun vapauden puolesta, vastustaen kaikenlaista määrittämistä. Itsensä hän kuitenkin määrittelee termein relativisti, perspektivisti ja ateisti. Määritelmä on vahvasti pulmallinen, ateismin absoluuttinen ja siten usein uskonnollisuuttakin kiihkeämpi jyrkkä dogmaattisuus on paradoksi suhteessa Nietzscheltä peräisin olevaan olosuhteista ja näkökulmasta riippuvaiseen epäilevään suhtautumistapaan. Nietzschen filosofian tulkintaa on hallinnut hänen luomansa ajatus Jumalan kuolemasta, jonka kautta dogmeja karttanut Nietzsche tosin ennen kaikkea on suhtautunut kriittisesti kristilliseen kirkkolaitokseen ja vastustanut sen sisältämiä sääntö- ja valtahierarkioita vastakohtana itsenäiselle ajattelulle.

Mäen teoksen tekstit pohjautuvat hänen Aalto-yliopistossa pitämiinsä luentoihin mikä ehkä suurelta osin selittää niiden suoraan lukijaa puhuttelevaa ja monesti kaoottista luonnetta. Alun sovitteleva ja maltillinen sävy saa kiihkeämpiä piirteitä kun Mäki pääsee varsinaisesti asiaan. Itsensä relativistiksi määrittävästä taiteilijasta kuoriutuu intohimoisesti asiaansa suhtautuva romantikko, jolla on selkeät ihanteet ja tavoitteet. Hän sivuaa ikuista kysymystä siitä mitä taide on ja katsoo hedelmällisemmäksi lähestyä aihetta kysymällä sen sijaan millainen taide voi olla hyvää, kenelle ja miksi. Hänen pohtimiinsa kysymyksiin kuuluvat myös miksi taidetta tehdään tai minkälainen on hyvä elämä. Avukseen hän ottaa filosofeja ja ajattelijoita Pythagoraasta Marxiin.

Mäki asettaa taiteelle neljä tehtävää: nautinnon, keskustelun, viisauden tavoittelun ja tunne-elämän kehittämisen, joista tärkeimpänä hän pitää viisauden tavoittelua. Nautinto, joka Mäenkin mielestä väistämättä kuuluu taiteen tekemiseen ja kokemiseen latistuu hänen mukaansa usein eskapismiksi, joka vaatii harmittomia teoksia hetken iloksi. Tämän päivän taidemaailma pursuaakin tämänkaltaisia teoksia, myös silloin kun ne näennäisesti esittävät olevansa jotakin muuta.

Taiteen tehtäviä eritellessään Mäki tekee riemastuttavan tarkkanäköisesti ja perinpohjaisesti selkoa taiteeseen liittyvistä mielikuvista ja niiden esiintymisestä taidemaailmassa. Hän esittää paljon kysymyksiä ja vastaa niihin laajalti. Hänen terminsä keskustelunherättämistaide vie osuvasti ajatuksen niihin lukemattomiin teoksiin, joita tehdään siirtämällä kulloinkin ajankohtaisia yhteiskunnallisia pulmia tai ilmiöitä täysin käsittelemättä suoraan taiteeksi. Kun taiteilijan pyrkimys on ainoastaan pysytellä ajankohtaisena ja vailla omaa näkemystä esittää kysymyksiä, tarjoamatta ehdotuksia vastauksiksi, on tuloksena teos täynnä tyhjää. Mäki näkee näin heränneen keskustelun kollektiivisena itsepetoksena. Käytyään näyttelyssä yleisö saa yhteisen hyvän mielen ja tunteen siitä, että jotain on jo tehty, toimenpiteisiin ryhdytty vaikka oikeastaan keskustelusta on tullut sijaistoimintaa, joka estää itsekriittistä ajattelua ja aktiivista tekemistä. Hän toteaa suuren osan yhteiskunnallisesta taiteesta ja keskustelunherättämistaiteesta olevan sillä tavoin huonoa, ei ainoastaan tehotonta vaan peräti haitallista. Ajattelen samalla tavoin ja näen myös suurena ongelmana sen miten yhteiskuntakriittisen taiteen määritelmäksi riittää taiteilijan itsensä vihjaama intentio ilman merkkiäkään sen toteutumisesta. Vielä astetta tyhjempänä Mäki pitää sopeuttavaa ja huvikseen hämmentämisen taidetta.

Mäki on tärkeällä asialla puhuessaan tietämisen ja ymmärtämisen nautinnosta ja ilosta myös silloin kun on epäselvää voiko hankittua tietoa ja ymmärrystä käyttää hyödyksi. On outo harhaluulo, että nautinto olisi aivojen tyhjäkäyntiä ja leijumista ennestään tunnistettavissa kepeissä haavekuvissa. Hän tosin yhdistää tietämisen ja ymmärtämisen ennen kaikkea kriittiseen taiteeseen, joka hänen näkökulmastaan on taiteen korkein muoto. Termin hän on valinnut pohdittuaan vaihtoehtoina esimerkiksi kokeellista tai yhteiskuntakriittistä taidetta avantgarden perillisenä.

Mäki odottaa taiteelta tietoisuutta, älyllistä ja moraalista ravistelua sekä rujoutta, kyseenalaistamista ja vääryyksiä vastaan taistelemista, käänteentekevää maailmankuvanmuutosta.

Jatkuva pohdinta ja epäily on välttämätöntä mutta sen tulee mielestäni synnyttää kullekin luonteenomaista ilmaisua riippumatta siitä onko kyse esteettisistä ja taiteellisista kysymyksistä tai poliittisesta ja filosofisesta suhtautumistavasta.