TAIDE 1/2015 Taidemaailma ei ole entisensä vaan muun yhteiskunnan tavoin jatkuvan suuren murroksen kourissa. Taide on myös menettämässä ainutlaatuisuutensa suostuessaan yhä useammin välineeksi jollekin aivan muulle. Spektaakkeliyhteiskunta on kietonut taiteenkin syleilyynsä ja kuin huomaamatta sulauttanut sen osaksi alati kasvavia tavara- ja tapahtumamarkkinoita.
Yhteisöllisten projektien luvattuna aikana taide leviää kulovalkean tavoin, kaikkien halukkaiden ja haluttomienkin piilevää luovuutta käytetään aineksena loputtomissa ohjatuissa työpajoissa. Jo kauan ennen kouluikää lapsia koulitaan museoissa tuleviksi kuraattoreiksi ja ’taiteenrakastajiksi’. Mielikuvien maalailu ulottuu alalle kuin alalle. Taideteoksissa todellisuus sekoittuu saumatta fiktioon, kriisit ja kärsimykset kääntyvät esiintymislavoilla hyvinvoivien ja vauraiden yhteiskuntien viihteeksi.
Tämänkaltaisissa olosuhteissa taidekoulutuskin näyttäytyy uudessa valossa. Se suoltaa ulos kaiken aikaa lisääntyviä joukkoja toiveikkaita taiteilijanalkuja, joille mielikuvat edustavat todellisuutta. Vallalla tuntuu olevan harhaluulo, että kuka hyvänsä voi ryhtyä taiteilijaksi. Se on harha, jonka varjolla taidekoulujen oppilasmääriä kasvatetaan. Seurauksena siitä nähdään yhä enemmän trendikkäitä toistensa kaltaisia teoksia, jotka peilikuvan lailla jäljittelevät toisiaan tai todellisuutta siten kuin se meitä ympäröi, vailla pyrkimystäkään omaan näkemykseen.
Taiteellisen näkemyksen perusta on kuitenkin kyky nähdä toisin ja osata myös kiteyttää se teoksiinsa. Eräs taidekoulutuksen peruspilareista on syventää oppilaiden tietoisuutta ja harjaannuttaa heitä erottamaan olennainen epäolennaisesta.
Voisi pitää itsestäänselvyytenä että maan korkeimmassa taiteen opinahjossa, Kuvataideakatemiassa, kunkin tulevan taiteilijan oman näkemyksen kehittymistä kaikin tavoin yritettäisiin rohkaista ja tukea. Erityisen välttämätöntä se olisi aikana, jota hallitsevat yhdenmukaisuus, pinnallisuus ja tunnistettavuuden vaatimus.
Kuvataideakatemia näyttää kuitenkin seuraavan aikaansa painottamalla ulkoisia mielikuvia ja kilpailua kaiken aikaa enemmän. Hiukan ennen liittymistään Taideyliopiston yhdeksi osaksi se mullisti näyttelytoimintansa keskittämällä sen pääasiallisesti Kuva/Tilaan. Tämän entisen tehdaskiinteistön tarjoamat tilat ovat laajat. Huolimatta sen kahdesta kerroksesta ja avaruudesta se on erotuksena hylätystä Kasarmikadun galleriasta varsin yhdenmukainen. Kasarmikadun tiloilla oli niiden pienuudesta huolimatta vahva luonne, suuren huoneen lisäksi oli käytävä ja kaksi erikokoista pimennettävää tilaa, joita ei oltu hiottu samanlaisiksi. Tilan olemuksen hahmottaminen on tärkeä osa taideopintoja. Kuva/Tilassa mahdollisuudet siihen ovat rajalliset.
Kuluneen runsaan vuoden aikana Kuva/Tilassa on nähty ennen kaikkea ryhmänäyttelyitä. Niiden ominaispiirteeksi on muodostunut kokonaisuuden hallitseva rooli. Pyrkimyksenä tuntuu olevan sisällön kustannuksella rakentaa minimalistisen tyylikkäitä yhtenäisyyksiä, joiden neutraali luonne viittaa instituutiorakenteeseen. Eli niihin museo- ja gallerianäyttelyihin, joilla taidemaailma idästä länteen on jo kyllästetty.
Tällaisen asenteen ensi merkit nähtiin jo pari vuosikymmentä sitten silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa kun Timothy Persons ryhtyi tuotteistamaan valokuvaa Helsinki Schooliksi. Silloin oli vielä ennennäkemätöntä, että taiteellisen koulutuksen aikana oppilaista eroteltiin potentiaaliset ’tähtiainekset’, joille luotiin mahdollisuudet kansainväliseen uraan. Kunhan heidän kuvansa noudattivat menestyksen kriteereitä: suurta formaattia ja hiotun pelkistynyttä värillistä ilmaisua. Näin pudotettiin pohja riippumattomuudelta ja omaperäisyydeltä, joihin kiinnostava taide perustuu.
Kyse oli kuitenkin taideteollisuuden haarasta erotuksena taideakatemioissa perinteisesti harjoitetuista vapaista taiteista. Taideteollisuushan eroaa vapaista taiteista monistettavuudellaan ja pyrkimyksellään vastata kuluttajien kysyntään.
Kuvataideakatemian kuratoidut näyttelyt tekevät lopun eroista. Viimeisetkin vapauden illuusiot tukahtuvat ylhäältä päin hallittuihin ryhmänäyttelyihin. Ryhmänäyttelyt ovat vaikein tapa esittää ja kokea taidetta, ne perustuvat useimmiten kompromisseihin ja tarjoavat vain suppean aavistuksen taiteellisesta ilmaisusta. Koulussa korostetaan ryhmädynamiikan tärkeyttä. En väheksy senkään merkitystä mutta itsenäinen työskentely on sen väistämätön lähtökohta, näyttely rakentuu lopultakin kunkin yksittäisen taiteilijan teoksista. Niiden synty lienee tärkeysjärjestyksessä ensisijainen. Sitä varjostavat ne odotukset ja linjaukset, joita kukin kuraattori oppilaille asettaa. Sen sijaan, että oppilaat omista lähtökohdistaan löytäisivät oman luonteenomaisen ilmaisunsa ja saisivat virheiden ja erehdysten kautta antaa sen rauhassa kiteytyä, heihin sovitetaan ulkoa käsin jo valmiiksi määriteltyjä päämääriä.
Kuvataideakatemiassa on jo kauan sitten luovuttu vanhasta käytännöstä, jonka mukaan oppilaat eivät opintojensa aikana ylipäänsä saaneet esittää teoksiaan näyttelyissä. Nykyinen täysin vastakkainen suhtautumistapa suosii näyttelyihin osallistumista melko välittömästi. Se on nykytilanteessa ehkä perusteltua mutta rosojen pitää vähintäänkin opintojen ajan saada säilyä merkkinä innosta ja omista kokeiluista. Ne myös erottavat kuvataiteen taideteollisuudesta.
Uutena ilmiönä eräässä syksyn ryhmänäyttelyssä oli oppilaiden töiden lisäksi mukana teokset kahdelta Kuvataideakatemian opettajalta. Herää kysymys syystä siihen. Eikö kuraattori pitänyt oppilaiden teoksia riittävinä? Ajateltiinko opettajien töiden toimivan jonkinlaisina esikuvina? Toivottiinko lisää huomiota? Se jäänee arvoitukseksi.
Seppo Salmisen teos oli taltiointi vuosien takaisesta performanssista. Performanssin luonteeseen kuuluu taiteilijan fyysisen läsnäolon lisäksi aika- ja paikkasidonnaisuus, joita on mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida.
Silja Rantasen väitöskirjan yksi luku käsittelee näyttelyn teemaan kiinteästi liittyvää pitkää kestoa ja meditatiivisuutta. Tästä luvusta oli ääneen luettuna tullut näyttelyyn ääniteos. Sen sisältöä oli tosin katonrajaan ripustetuista kaiuttimista muiden teosten ympäröimänä mahdotonta käsittää. Näin teoksesta tuli paradoksi. Sen sisältö katosi ja teoksesta tuli pelkkä tyhjä ele.
Tämä tyhjä ele edusti Kuvataideakatemian tuoreen tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun professuurin ensimmäisen haltijan, kuraattori Barbara Vanderlindenin mukaan kokeellista ja radikaalia ilmaisua. Mitä onkaan odotettavissa Kuva/Tilan uudelta tulevaisuudelta, jota kyseinen kuraattori jatkossa tulee hallitsemaan?
Vaikka odotukset eivät ole korkeat, suurempi kysymys on periaatteellinen: mistä syystä oppilasgalleriaa halutaan ohjata kaupallisten gallerioiden suuntaan? Miksi Kuvataideakatemiassa ylipäänsä pitää olla kuraattori? Eikö taiteellisen koulutuksen ole vastapainona luonnontieteen tarkoin määritellylle todellisuudelle tarkoitus perustua luovuuteen ja riippumattomuuteen? Missä ovat monimuotoisuus ja omintakeisuus jos yksi subjektiivinen näkemys vallitsee?
Eikö taidekoulutuksen tulisi päinvastoin asettua vastustamaan hierarkioita ja kaupallisen yhteiskunnan kilpailun ja yhdenmukaistamisen vaatimuksia?
Tilallisuus on yksi taiteen olennaisista ulottuvuuksista ja kuuluu näin ollen sen olemukseen. Näyttelysuunnittelu taas on taideinstituutioissa käytetty termi, joka nimensä mukaisesti tarkoittaa käytännössä sitä, miten valmiit teokset sijoitetaan tilaan. Uuden professuurin määrittely on siten ristiriitainen, sillä viitataan yhtäältä taiteen sisältöön ja toisaalta siihen työhön mitä museoissa ja gallerioissa tehdään niiden kootessa näyttelyitä taiteilijoiden teoksista. Teosten esille asettamisen harjoittelu on yksi osa taideopetusta mutta ensin tarvitaan teokset.
Niiden syntymisestä kuraattorin on syytä pysytellä kaukana.
Verkkosivuilla professorin toimenkuvaan kerrotaan kuuluvan myös Kuvataideakatemian ’yleisötyön’ kehittäminen Kuva/Tilassa. Se kuulostaa pahaenteisen samankaltaiselta kuin edellä mainitut yleisön puuhamaat, joita kaikissa taidelaitoksissa ja muuallakin tänä päivänä on tarjolla. Miten senkaltainen näennäisyhteisöllisyys edistää taideopetusta Kuvataideakatemiassa?
Enää puuttuvat kilpailut, joissa yleisö voi äänestää omia suosikkejaan. Kilpailujen tuloksiahan Kuva/Tilassakin jo nähtiin esimerkiksi kun siellä joulun alla esiteltiin hollantilaisen TENT Academy Awards 2014-kilpailun videotaiteen voittajia. Näin otettiin taas askel kohti kilpailun ja arvottamisen läpitunkemaa markkina-ajattelua.
Ei ole yhdentekevää, miten Kuvataideakatemiassa suhtaudutaan taiteeseen. Siellä kannetaan päinvastoin suurta vastuuta tulevaisuudessa tehtävästä taiteesta ja sen merkityksestä. Lähtökohdiksi toivoisi riippumattomuutta ja itsenäistä ajattelua.