Kolmisen viikkoa sitten tarkastettiin Markus Rissasen Kuvataideakatemian tohtorintutkinnon opinnäyte Basic Forms and Nature, From Visual Simplicity to Conceptual Complexity. En ole vielä saanut teosta luettavakseni mutta tilaisuudessa heräsi monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä niistä oli se, miten käänteiseltä Rissasen taiteellinen maailma vaikuttaa suhteessa useimpiin Kuvataideakatemiassa aiemmin tarkastettuihin tohtorintutkintoihin.

Rissasen maalaustaidetta on alusta saakka leimannut eräänlainen kuivakka kaavamaisuus. Hänen kuvakielensä perustuu geometriasta lähtöisin olevaan abstraktioon, selkeät venyvät muodot ovat kaksiulotteisia ja luovat vahvaa kuvittamisen vaikutelmaa. Anonyymi järjestelmällisyys yhdistyy niissä dekoratiivisuuteen.

Tarkastustilaisuudessa Rissasen kliininen kuvakieli sai selityksen. Se todellakin on eräänlaista kuvitusta hänen pohdinnoilleen perusmuotojen olemuksesta ja niiden sarjallisesta toistumisesta. Rissanen näytti lektiossaan kuvia paitsi maalauksistaan, myös tekemistään havainnoista ja niiden hahmottamisesta piirroksin. Käsin piirretyistä luonnoksista ja niiden selityksistä nousi esiin aivan vastakkainen taiteilija, synnynnäinen tarkkailija ja tutkija. Havainnot ja piirrokset olivat tulvillaan persoonallista innostusta, intohimoa ja löytämisen iloa sekä omintakeista käsitteellistä estetiikkaa, joka isoista maalauksista puuttuu.

Herää kysymys: mistä on lähtöisin Rissasen ajatus maalaustaiteesta mekaanisena suurentamisena ja toistamisena? Hänen taiteellinen pohdintansa tuntuu kiinnittyvän yksityiskohtiin ja niiden ilmenemisen tarkkaan jäljentämiseen. Juuri pienimuotoisuus ja analyysiin perustuvat päätelmät tuntuvat olevan luontaisia Rissasen taiteelliselle ilmaisulle. Miksi siis vesittää kaikki tämä maalausten persoonattomaksi kieleksi?

Rissasen esityksestä välittyi kunnioitus ja palava kiinnostus matemaattisia rakenteita ja symmetrioita kohtaan. Hänen lähtökohtansa on pohtia olemassaolevia visuaalisia ilmiöitä ja hakea niille perusteita. Tämä erottaa hänet useimmista aiemmista taiteen tohtoreista, joista monet ovat pitkään taiteen parissa työskenneltyään ryhtyneet ikään kuin jälkikäteen sovittamaan jo tekemäänsä taidetta vaihteleviin teoreettisiin ajatuskulkuihin.

Tämäkään ei tosin tehnyt tarkastustilaisuudesta tieteellisen väitöksen kaltaista. Opponentti, taidehistorioitsija Nina Samuel, oli hyvin perehtynyt asiaansa ja esitti monia kriittisiä kysymyksiä. Kuten useimmiten Kuvataideakatemian vastaavissa tilaisuuksissa, kiperään kysymykseen riitti kuitenkin monesti vastaukseksi lyhyt toteamus ilman jatkokysymyksiä. Keskustelu, puhumattakaan väittelystä, loisti suurelta osin poissaolollaan.

Tieteen akateemisesta maailmasta kopioitu tutkinnon muoto on kuvataiteen kontekstissa ollut monestakin syystä pulmallinen. Kuvataiteen ensisijainen lähtökohta on nimensä mukaisesti visuaalinen ja kuvataiteilijan työ subjektiivista. Taiteen jatkuvasti laajentuvat ja muuttuvat käytännöt tarjoavat mahdollisuuksia ja keinoja monenlaiseen ilmaisuun. Osalle taiteilijoista on luontevaa syventää taiteellista näkemystään käsitteellisin ja analyyttisin keinoin, siis osalle. Jo pitkään jatkunut trendi kuvataiteessa on jäljitellä tieteellisen tutkimuksen muotoja. Sen korostaminen tulee esiin jo tilojen ja tilaisuuksien nimeämisessä erilaisiksi kokeellisiksi laboratorioiksi. Kyse on kuitenkin nimenomaisesti muotojen jäljittelystä vailla tieteentekijöiden syvällistä perehtymistä aiheeseensa ja sen käsittelyyn. Monet taiteilijat havainnoivat ympäristöään ja järjestävät uudestaan sen osia. Tämä ei tee teoksista tieteellistä tutkimusta vaan muistuttaa etäisesti sen alkuvaihetta.