Taiteen kielen moninaisista lähtökohdista

TAIDE 4/2011 Aikeeni oli kommentoida Terike Haapojan vastausta (Taide 3/11) kummasteluuni hänen valitsemaansa puoluepoliittista muotoa kohtaan. Nähtyäni netissä puolueen periaateohjelman päätin jättää asian sikseen. Nämä hyväntahtoiset fraasit lienevät sellaisenaan valmiita jauhettaviksi politiikan koneistojen rattaissa. Se siitä.

Uupuneena taiteen ´instrumentalisoimiseen´ osuin katsomaan Erkka Nissisen töitä Kluuvin galleriassa juuri avautuneessa näyttelyssä. Kokemus palautti hyvän mielen ja uskon taiteen monimuotoisuuteen. Nissinen on oman tiensä kulkija ja kuuluu siten taidemaailman harvinaisuuksiin. Hänen teoksiaan on mahdotonta määritellä. Niiden absurdissa ilmaisussa murrosikäinen erite- ja sukupuolihuumori yhdistyy omalaatuiseen leikkimieliseen lakonisuuteen. Parhaimmillaan niissä syntyy oivalluksia jotka lapsekkaan energian ja leikin kautta heijastelevat olemisen kummallisuutta ja sattumanvaraisuutta.

Nissisen työt ovat spontaanisuudessaan ennen kaikkea mahdollisimman kaukana siitä akateemisesta taiteesta joka yhä enemmän valtaa alaa nuortenkin taiteilijoiden parissa. Liikkuessaan hyvän maun rajoilla hänen työnsä luovat valloittavaa vastapainoa sille teorialla ja manifestoinnilla kyllästetylle taiteelle jonka tekijät monesti itse pitävät omia teoksiaan äärimmäisen radikaaleina. Nissisen työskentely on tämän päivän taidemaailmassa hyvinkin radikaalia juuri siksi että se tuntuu syntyvän suoraan ideoista ilman harkittuja teorioita tai ´kohderyhmiä´, puhumattakaan muunlaisista hyötynäkökulmista. Taiteen jatkuvasti muuttuvassa ja laajenevassa kentässä on onneksi tilaa ääripäille ja kaikelle siinä välillä.

Populaarikulttuuri ja muut yhteiskunnan osa-alueet markkinataloutta myöten alkavat enemmän tai vähemmän huomaamatta soluttautua myös taiteelliseen ilmaisuun. Niitä on elämän osa-alueina luonnollista ja tarpeellistakin käsitellä, niin kauan kuin tallella on tietoisuus siitä mitä tehdään ja miksi. Ei kuitenkaan ole harvinaista nähdä kyseisiä elementtejä osana taidetta johon ne on siirretty ilman pienintäkään yritystä tai kykyä tietoisesti määrittää mistä on kyse. On suorastaan pelottavaa kun postmodernin rennosti poimitaan vähän sieltä ja vähän täältä ja ironian kare suupielessä jätetään kaikki kesken ja avoimeksi. Se minkä piti olla lähtökohta jäikin lopputulokseksi. Näin osaksi kuvataidettakin hiipii kuin varkain niitä ilmiöitä joiden läsnäolo ja lisääntyminen yhteiskunnassa ylipäänsä aiheuttaa onnettomuutta: välinpitämättömyyttä ja ajattelemattomuutta. Tehdään niin kuin muutkin tekevät asettamatta koskaan sitä tärkeimmistä tärkeintä kysymystä: miksi?

Teorian ja tekstin aiemmin opetukseen ja tutkimukseen keskittynyt rooli on vallannut uusia alueita tultuaan osaksi myös taiteen tekemistä. Toisinaan se on luontevaa mutta usein tuloksena on piinallisen pintapuolisia jälkikonstruktioita jotka herättävät ainoastaan myötähäpeää. Lainatessaan teorioita olisi hyvä vähintäänkin tietää mistä niissä on kysymys. Kokonaan toinen asia on tuoko tämänkaltainen käänteinen asetelma taiteeseen jotakin olennaista sen sijaan että teorioita pohdittaisiin suhteessa niistä riippumatta luotuun taiteeseen. Käsitetaiteessa tekstillä on perinteisesti ollut oma osansa mutta erotuksena jälkikäteen tehdystä tulkinnasta ja analyysistä olennaisena osana teoksen merkitystä. Taiteen käsitettä on tunnetusti mahdotonta määritellä mutta huolimatta sen saamista muodoista sen toivoisi yhä perustuvan pyrkimykseen riippumattomuuteen ja kunkin taiteilijan omaan henkilökohtaiseen näkemykseen.