TAIDE 5/2018
On jo kauan siitä kun taide käsitti vain selkeästi hahmotettavia, yhtenäisiä fyysisiä teoksia. Tai edes ylipäänsä keskittyi ainoastaan visuaaliseen todellisuuteen. Avantgarden ja muun kokeilevan ilmaisun vaikeasti tulkittavasta moniselitteisyydestä on tullut osa nykytaiteen kenttää. Siitä on seurauksena monenlaisia pulmia. Marginaalissa taiteen liikkumatila ja vapaus ovat rajoittamattomia. Taidemaailman keskiössä taiteen näennäistä vapautta ohjaavat monet kirjoittamattomat säännöt. Sinne saakka yltäneen kokeellisemmankin taiteen tulee muovautua helpommin hahmotettavaksi ja karsia liiat rönsyt tullakseen visuaalisestikin soveltuvaksi kaupallisten gallerioiden salonkeihin.

Yllätyksellisyys ja omaperäisyys eivät kuulu tämän päivän vahvuuksiin, vielä vähemmän sen tavoitteisiin. Taiteilijoiden omissa gallerioissa niille löytyy sijaa, muissa ei niinkään. Taidekoulutusta, myös Kuvataideakatemiassa, ovat kuitenkin jo kauan hallinneet tila- ja käsitetaiteen välillä liikkuvat ilmaisumuodot. Niiden olemukseen kiinteästi liittyvä aiheen ja välineen rajattomuus ymmärretään helposti sattumanvaraiseksi elementtien keräilyksi ja sitä kautta helpoksi toteuttaa. Taidetta eri osatekijöistä syntyy kuitenkin vasta niiden harkitusta suhteesta toisiinsa ja idean käsittelystä abstraktilla tasolla. Se ei onnistu kaikilta vaan vaatii erityistä kykyä hahmottaa ja kiteyttää osia kokonaisuuksista. Se tulisi ottaa huomioon myös taidekoulutuksessa niin että kutakin opiskelijaa rohkaistaisiin löytämään omat vahvuutensa, riippumatta niiden trendikkyysasteesta.

Käsitteellisyys taideteosta hallitsevana ominaisuutena on vaativa laji. Sen ilmenemismuoto on monesti installaatio, joka nimensä mukaisesti tarkoittaa asioiden, ihmisten tai esineiden asettumista määrättyyn tilaan sen ehdoilla. Installaation luonne on riippuvainen sen tekijästä, se voi sisältää ääntä tai liikkuvaa kuvaa ja vaihdella puhtaasta estetiikasta kantaaottavaan tai juuri käsitteelliseen. Käsitteellisen ilmaisun ydin on ideassa ja ajatuskuluissa, joille teoksen fyysinen olemus erilaisine viitteineen antaa suuntaviivoja. Lähtökohta on analyyttinen ja abstrakti, mistä syystä se usein myös käsittää enemmän tai vähemmän tekstiä. Teksti taiteen sisällön osana on jotakin täysin muuta kuin saatetekstit, jotka tänä päivänä laajalti kuvailevat taiteilijan aikeita teosten suhteen. Niillä ei välttämättä ole paljonkaan yhteistä toteutuksen kanssa. Teksti teoksen sisältönä taas on elimellinen osa sen toteutusta ja olemusta.

Modernistisen taiteen selkeys sai sen jälkeisen ajan taiteilijat kapinoimaan ja purkamaan yhtenäisiä merkityksiä ja perinteitä. Postmoderni ilmaisu onkin ollut eräänlaista ainesten keräilyä sieltä ja täältä, vailla päämäärää tai selkeää pyrkimystä. Se on vältellyt jonkin asian nostamista toisen edelle ja pitänyt pikemminkin aiheellisena tuoda näkyväksi laajoja kokonaisuuksia vailla arvotusta tai keskittämistä. Näin myös taiteilija on välttänyt vastuun valinnoista tai merkityksistä, sen hän on jättänyt katsojalle. Taideteoksen tulee kuitenkin ollakseen kiinnostava pystyä välittämään taiteilijan oma näkemys jostakin tietystä aiheesta. Siihen ei ole olemassa kaavaa tai sääntöä. Se ei ole riippuvaista aiheista tai niiden yleisestä kiinnostavuudesta, se voi päinvastoin rakentua tuttujenkin asioiden yllättävästä yhteydestä toisiinsa. Näkemys voi myös välittyä niin laajasta runsaudesta kuin minimalistisesta pelkistyksestä, riippuen taiteilijan tavasta hahmottaa maailmaa. Nykyisin ei ole epätavallista teorian asettaminen taiteen lähtökohdaksi. Se on valitettavan nurinkurista sillä teoria on päätelmä, joka pohjautuu analyysiin ja sisältää itsessään pyrkimyksen määrittelyyn. Taiteellinen työ taas on nimenomaisesti pohdintaa ja näkemistä uusista näkökulmista, määritysten koettelemista ja ravistelua.

Käsitetaiteen vastakohta on todellisuuden suora kuvaaminen. Käsitteellisyys itsessään perustuu kieleen ja abstraktiin ajatteluun. Käsitetaiteen lähtökohta on usein todellisuus mutta ei peilikuvana vaan merkityksiin purettuna. Näitä tarkastellaan, analysoidaan ja asetetaan toisiin järjestyksiin. Käsitetaiteen pyrkimyksenä on uusien näkökulmien kautta ravistella totuttuja tapoja nähdä ja ajatella. Teoksella ei käsitetaiteessa myöskään ole ennalta määrättyä välinettä tai muotoa vaan se voi fyysisten kappaleiden lisäksi muodostua esimerkiksi tilanteesta, paikasta tai teosta.

Installaatioiden ja käsitetaiteen välimaastossa liikkuvista näyttelyistä on alkusyksystä nähty useita esimerkkejä Helsingissä. Antti Oikarisen teokset galleria Heinossa ovat osoitus taiteesta, jonka sisältö on oikeastaan jokin muu kuin se mitä galleriassa nähdään. Teokset on tehty paperille ja esittävät näennäisesti hajanaisia havaintoja, kuin luonnoksia muistikirjasta. Niiden luonne esiintyy sattumanvaraisena ja spontaanina. Monet niistä näyttävät vesiväritahroilta tai graffitin osasilta. Todellisuudessa ne on huolellisesti piirretty puuvärikynillä. Oikarisen taiteellinen työskentely lähestyy käsitteellistä siinä mielessä, että tärkeämpää kuin taide varsinaisina teoksina on niistä välittyvä illusorinen ote ja pohdinta havainnon luotettavuudesta.

Markus Renvallin videoinstallaatio galleria Muussa on hengästyttävän runsas. Se sisältää huomattavan määrän videokuvaa sinne tänne sirotelluissa pienissä monitoreissa ja erilaisia muita jatkuvasti liikkeessä olevia elementtejä. Näyttelyyn kuuluu myös näyteikkunoissa yötä päivää esillä oleva interaktiivinen liikkuvan kuvan osio, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan. Renvallin lähestymistapa taiteeseen on yhteisöllinen ja toiminnallinen. Hänen taiteensa varsinainen sisältö on yhdessä tekemisessä ja sosiaalisissa projekteissa. Loputon energia ja pursuavat ideat tulevat näkyviksi kokeellisin menetelmin kuvatuissa videoissa, joissa nähdään aavistuksia spontaaneista tanssiesityksistä urbaaneissa tiloissa. Kuvaa on yhdistelty siten että todellisuus muuttaa muotoaan ja jakaantuu osiin. Näyttelystä välittyvä pitelemätön elinvoimaisuus on kaikessa kaoottisuudessaan vastavoima installaatioiden monesti jo kaavamaisellekin pyrkimykselle älyllistämiseen.

Sari Palosaaren käsitteellinen installaatio galleria Sculptorissa on vähäeleisyydessään ja hiljaisuudessaan edellisen vastakohta. Siinä arkipäiväiset elementit kuten huonekalujen metallirungot surrealismiinkin viittaavalla tavalla luovat vastakohtaa siellä täällä lepääville pyöreämuotoisille luonnonkiville. Osa niistä on halkaistu kahdeksi kappaleeksi, jotka levollisesti vielä ovat melkein yhtä. Ne rinnastuvat lähes aineettomiin valon tihentymiin kiinnitettyinä metallitankoihin. Palosaaren installaatiossa luonnonelementit asettuvat ilman selityksiä osaksi arjen ympäristöä ja herättävät arvoituksellisuudessaankin ajatuksen haurauden ja pysyvyyden jatkuvasta kamppailusta osana ihmisen elämää.

Kuvataideakatemian galleriassa Merimiehenkadulla oli alkusyksystä esillä näyttely, jonka merkillinen nimi oli How To Build a Wall: Introduction into Art. Alakerran suurta tilaa hallitsee iranilaisen Hami Bahadorin installaatio, huoneen keskelle rakennettu tyhjä tila, jota ympäröi valkoinen muuri. Seinällä olevissa monitoreissa pyörii fragmentaarista liikkuvaa kuvaa eri kulttuureista. Lattialla on itämaisia mattoja kuin kuvittamassa sitä toista todellisuutta. Osaan muurista on suihkumaalattu graffitista tuttuja iskulauseita. Muurin sisällä järjestettiin näyttelyn aikana myös luento konkreettisista ja metaforisista rajoista sekä niihin liittyvästä pakolaisuudesta. Bahadori kuvittaa teoksellaan konkreettisesti näyttelyn nimeä, mikä on ongelmallista monella tavoin. Hänen näennäisen käsitteellinen installaationsa ottaa näin käyttöön taiteen perinteisen keinon: todellisuuden kuvaamisen peilikuvan lailla. Anonyymi muuri ympäröimässä tyhjää tilaa olisi ollut tehokas vertauskuva jonkin tai jonkun eristämisestä ja sulkemisesta ulkopuolelle. Bahadori ei kuitenkaan malta olla käyttämättä muurissaan graffitia, kulunutta radikaaliutensa kadottanutta elettä joka tänä päivänä on itsestäänselvyys missä tahansa urbaanissa kaupunkitilassa, yhtä lailla kuin millä tahansa taiteen markkinoilla ja salongeissa. Näin hän paikantaa muurin ja tekee siitä fyysisen kappaleen, abstraktin ajatuksen asemesta. Toinen ongelma ovat itämaiset matot, myös todellisuuden suora peilikuva, eksoottisena elementtinä ja fyysisinä kappaleina. Teoksen käsitteellinen lähtökohta, kannanotto rajoihin ja niiden ihmiseen liittyvään problematiikkaan, latistuu näin suoraksi todellisuuksien esittämiseksi. Aihe olisi taipunut monitahoiseen käsitteelliseen pohdintaan erotuksena muutenkin vallalla olevasta, yksinkertaistavasta kahden ääripään toteamisesta. Kuvataideakatemiassa olisi ehkä syytä panostaa syvällisempään abstraktiin ajatteluun.