TAIDE 1/2013 Taiteen tulkinta koostuu moninaisista seikoista joiden lähtökohdat olivat aikanaan täysin toiset kuin nykyisin. Uskontoon ja mytologiaan perustuva taide oli tarkoin määriteltyä ja merkitykset ennalta saneltuja. Erilaiset symbolit värejä ja kompositiota myöten liittyivät paljolti pyhiin teksteihin joita taiteilijat parhaan taitonsa mukaan tekivät näkyviksi.
1800-luvun romantiikan ajoista lähtien aiheeksi alkoivat muodostua taiteilijoiden subjektiiviset havainnot ja mielikuvat ympäristöstä ja ajatuksista.
1960-luvun käsitetaiteen myötä katsojan tulkinnalle jäi yhä enemmän sijaa ja siitä lähtien kuvia onkin tulkittu lukuisten eri teorioiden mukaan. Riippumatta taiteen lajista siltä tunnutaan tänä päivänä odotettavan enemmän tai vähemmän käsitteellistä lähestymistapaa. Tämä luo myös uudenlaisia odotuksia taiteen tulkinnalle, jonka yhtenä tehtävänä on tunnistaa teoksen mahdollinen käsitteellinen rakenne tai sen poissaolo.
Silti vielä tänäkin päivänä taidetta voidaan tehdä myös silkan esteettisistä ja rakenteellisista lähtökohdista ja tarkastella muodon, värin tai valon kaltaisten elementtien olemusta kiinnostavasti vailla käsitteellistä perspektiiviä. Silloin ilmaisua ei myöskään tulisi olla tarvetta kietoa minkäänlaiseen käsitteellisyyden harhaverhoon. Tulkintaan on sovellettavissa lukemattomia näkökulmia ja teorioita, joista helposti tulee paradoksaalisesti taiteen alleen polkeva itseisarvo. Tällöin taide välineellistyy palvelemaan teoreettisia tarkoitusperiä ja etääntyy teoreetikoiden abstraktiksi merkkikieleksi. Kun kuvan sisältöä ei voida mitata eikä todeksi todistaa, siitä voidaan esittää mitä mielikuvituksellisempia teoreettisia hypoteeseja. Ylitulkinta alkaakin jo olla suorastaan ongelmallinen, monesti teokseen ollaan väkisin istuttamassa merkityksiä, jotka kokonaisuuden huomioon ottaen jäävät väkinäisiksi ja irrallisiksi. Tulkitsijat nimittäin saattavat tarttua yksittäisiin elementteihin ja jatkaa tulkintaansa niistä nousevilla mielikuvilla kauas teoksen ulottumattomiin.
Gaudeamus julkaisi syksyllä 2012 Anita Sepän kuvantutkimusta käsittelevän opasteoksen Kuvien tulkinta. Siinä hän selvittää perusteellisesti kuvan analysoinnin käytäntöjä ja niihin liittyviä teorioita aina antiikin Kreikasta tähän päivään saakka. Seppä on jo opetustyössään hyvin perehtynyt aineistoonsa ja toteaa itse esipuheessaan teoreettisiin kysymyksiin erikoistuneiden tutkijoiden kaiken aikaa olevan vaarassa juuri ylikorostaa tietoa kuvien kustannuksella. Hänen näkökulmansa aiheeseen on pohdiskeleva, vastausten asemesta hän haluaa pikemminkin herättää kysymyksiä ja tarjota erilaisia vaihtoehtoja ja työvälineitä. Ehkä osittain myös siksi olin kovin hämmentynyt havaitessani Sepän omistavan useita sivuja aina kansikuvaa myöten Rosa Liksomin taannoisen burkha-valokuvasarjan tulkinnalle. Siinä islamilaisiin burkhiin sonnustautuneet hahmot liittyvät osaksi lumista maisemaa. Liksom on monialainen taiteilija joka leikkisällä anarkismillaan on hämmentänyt taiteen ja populaarikulttuurin rajoja. Hänen sarjakuvan ja maalauksen rajamaastossa liikkuville teoksilleen kuvataiteen saralla ovat luonteenomaisia iloinen olemus, yksinkertaistetut muodot ja voimakkaat värikontrastit.
Burkha on ulkoinen tunnusmerkki eräästä maailmanpolitiikan kipeimmistä ongelmista, ja mitä sillä tekee Liksom? Käyttää sitä osana visuaalista sommittelua. Tämänkaltainen kepeä leikittely on tuttua mainoskuvastoista. Niihin sulautetaan tietoisen manipulaation välineiksi ajankohtaisia keskustelua herättäneitä kuva-aiheita. Nämä jäävät sisällöltään tyhjiksi viitteiksi mutta takaavat tunnistettavuudellaan suurten massojen mielenkiinnon. Taiteilijalla on vapaus valita keinonsa, hämmästyttävämpää onkin tulkitsijoiden alttius tarttua niihin. Seppä siirtyy tulkinnassaan nopeassa tahdissa pohtimaan muslimikulttuurin problematiikkaa ja liikkuu siten irrallisen tunnusmerkin herättämien mielikuvien parissa sivuuttaen kuvista kokonaan niitä leimaavan periesteettisen luonteen. Luonteen jossa väri- ja muotosommittelun keinoin kuvakontekstissa pysytään pelkissä ulkonaisissa ominaisuuksissa. Tekstin luoman vaikutelman mukaan Seppä liittäisi valokuvasarjan poliittisesti valveutuneeseen nykytaiteeseen. Jos pelkän laajojen ja syvälle ulottuvien kulttuuristen kysymysten ulkoisen merkin esiintyminen irrallisena kuvassa on osoitus poliittisesta valveutuneisuudesta, eikö silloin mainoksiakin tulisi pitää poliittisesti valveutuneina?
Provokaatiota käyttävät välineenään yleensä ne, jotka mielellään herättävät huomiota mutta eivät tunne tarvetta perehtyä asioihin syvemmin. Tai ne, joille maailma näyttäytyy joukkona yhdentekeviä ilmiöitä, joista merkitykset nousevat ainoastaan suhteessa niiden tuottamaan hyötyyn. Tämä välinpitämättömyys ilmenee tarttumisena yleisesti tunnistettuihin koodeihin, joissa typistetyssä muodossa kärjistyy jonkin asian hyvinkin monitahoinen olemus. Tällöin puhutaan yleistyksistä, katsotaan maailmaa tietynlaisesta, jonkun jossain jo valmiiksi määrittämästä perspektiivistä käsin. Näin olemisesta tulee yksinkertaista ja mekaanista, merkitykset haalistuvat eivätkä juuri eroa toisistaan. Tämänkaltaisen tiivistyksen toivoisi pysyvän kaukana taiteesta, jonka kautta juuri voidaan löytää uusia ulottuvuuksia ja tarkastella niiden eri puolia. Edellytyksenä on hyväksyä ajatus siitä, ettei kaikkea voi määrittää eikä varsinkaan asettaa ennalta määrättyyn järjestykseen. Taiteen tulkitsijalla yhtä lailla kuin sen tekijällä on käytettävissään suunnaton määrä jo saavutettua tietoa ja välineitä. Tekemisen luonne vaatii kuitenkin kärsivällisyyttä ja rohkeutta astua kaiken sen ulkopuolelle ja aina uudestaan aloittaa alusta.
Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu tarve hahmottaa olemista ja omaa suhdettaan siihen. On monista asioista kiinni, missä määrin hän pystyy hyväksymään epävarmuutta ja tyhjyyttä. Nämä tekijät ovat merkittävässä osassa elämää ja olennaisia, suorastaan korvaamattomia taiteessa. Tarkemmin ajattelematta ne koetaan usein kielteisinä mutta samaan aikaan niihin sisältyy suuria mahdollisuuksia. Samoin kuin tauot musiikissa ne pitävät ilmaisun hengissä ja elävänä. Ne estävät kivettymistä ja muistuttavat vapauden ja ahdistuksen paradoksaalisesta läheisyydestä suhteessa toisiinsa.
Taiteen jatkuvasti muuttuvassa olemuksessa myös visuaalisuus ja sen merkitys muuttaa muotoaan. Äskettäin galleria Sinnessä esillä olleessa näyttelyssään Mikko Kuorinki (s. 1977) venytti tyhjyyttä sen äärirajoille saakka. Fyysisesti tilassa oli äärimmäisen niukka kokonaisuus joka ensi näkemältä vaikutti melkeinpä provokaatiolta. Lähemmin tarkasteltuina teokset osoittautuivat taiteilijan ympäristössään kohtaamiksi esineiksi joista tämä on löytänyt merkitykset ja sen jälkeen asettanut ne haluamaansa järjestykseen. Teoksista jokainen oli kaikessa vähäeleisyydessään monisyinen ehdotelma, joka katsojan lähtökohdista riippuen avautui eri tavoin. Viitteet taiteen historiaan olivat näkyvissä mutta olennaisempaa oli lopultakin tunne Kuoringin pyrkimyksestä hahmottaa olemista itselleen merkityksellisten kohtaamisten kautta. Näin näennäinen tyhjyys muuttui joksikin muuksi ja tiheni erilaisten ajatuskulkujen kudelmaksi.
Erityisen arvokasta tämänkaltaisessa ilmaisussa on jättää tarttumatta näennäisiin itsestäänselvyyksiin ja hakeutua ennestään määrittelemättömille alueille. Avoimeksi jättäminen koettelee myös tulkintaa kun merkityksiä voidaan jäljittää eri suunnista. Se innostaa ajattelemaan ja herättää samalla kysymyksen: voiko ja pitääkö kaikkea sanallistaa?