TAIDE 3/2020 Tunne läsnäolosta ja pysähtyneisyydestä  hallitsee hiljaisten hahmojen joukkoa. Niiden ikiaikaisen arkaainen olemus ja poltetun saven lasitteen himmeä hohto murrettuine sävyineen vievät ajatuksen kauas antiikin maailmaan.  Nämä suurimmillaan lähes ihmisen kokoiset saviveistokset voisivat olla ruukkuja, ne ovat sisältä onttoja ja kurottavat kohti yläilmaa. Ne voisivat olla tarkoitettuja säilyttämään ainetta mutta toisaalta niiden toisinaan oudosti vääristyneet muodot viittaavat monitahoisempiin merkityksiin, toisenlaisiin sisältöihin. 

Kookkaimmat saviveistoksista pitäytyvät monokromaattisessa väriskaalassa, ne ovat joko valkeita tai mustia. Eritoten näissä ylös kohotessaan ruukunmuodosta muuksi muuttuvissa teoksissa on outo aavistus kätkeytyneestä läsnäolosta. Niiden orgaanisen kaarevat epäsymmetriset muodot  tuntuvat hellittämättömän paineen alaisina pyrkivän ulos itsestään. Pyrkimys synnyttää pehmeitä poimuja, erilaisia syventymiä ja tihentymiä. Sisäinen paine on ilmeinen mutta ristiriidat alistuvat näennäiseksi levollisuudeksi ja periksi antaessaan peittyvät arvoituksellisiksi varjoisiksi pinnoiksi.

Näissä teoksissa kytevä hallitsemattomuus ja arvaamattomuus koskettavat abstraktilla tavalla niin näyttelytekstin viittausta ihmismielen haavoittuvuuteen kuin kaiken elollisen suojattomuutta ja ristiriitaisuutta. Sitä korostavat myös aukot, ruukkujen tapaan veistosten yläosa on kattamaton. Soikeudeltaan ja kooltaan vaihtelevat, epäsymmetriset aukot jättävät avoimeksi mustanpuhuvan tyhjyyden. Niillä on suuri symbolinen merkitys, ne kuvastavat mahdottomuutta ulkopuolelta hahmottaa sisällä vallitsevaa kamppailua. Tai arvoituksellista sisäistä tietoisuutta ylipäänsä. Samalla aukot luovat epämääräistä toivoa ulospääsystä ja selkenemisestä, tarjoavat katoavan mahdollisuuden päästä irti sisäisistä törmäyksistä ja vapautua. 

Koskettavan näyttelyn harmiksi tulee teosten asettaminen perinteiseen tapaan jalustoille. Suuren kokonsa vuoksi näistä tulee hallitsevia arkkitehtonisia elementtejä, jotka muuttavat teosten kokemista. Vahvat tilalliset ja itsenäiset työt esitellään perinteisen koristekeramiikan tapaan, miksi? Niiden olisi suonut saada vapaasti hakea sijansa tilassa, mikä olisi paremmin vastannut niiden voimakasta luonnetta ja sisäistä dramatiikkaa. Aukkojen olennainen merkitys jää näin myös katsojalta kokematta kun ne ovat korkeudessa näkymättömissä.

Kristina Riskan keramiikkataide on vuosikymmenten ajan ollut aivan omanlaistaan. Siitä välittyy olemisen hauraus samaan aikaan kun sen olemus ei tunnu rajoittuvan esteettisten odotusten mukaiseksi. Siloteltu yhdenmukaisuus on hänen teoksistaan kaukana, kaikessa pelkistyneisyydessään ne säilyvät määrittelemättöminä. Poikkeamat ja siirtymät ovat niille luonteenomaisia. Pintoja määrittää kosketuksen jälki johon myös muuttuvaisuus ja aika kiinnittyvät. Teosten kokokaan ei seuraa keramiikan perinteisiä mittasuhteita. Käytännöllisyyden sijasta Riskan keramiikka noudattaa pikemminkin tilallisen ajattelun ulottuvuuksia, täynnä hiljaista ihmetystä ja havaintoa olevasta.