TAIDE 4/2020 Taiteessa niin kuin elämässäkään havainnon merkitystä ei voi liikaa korostaa. Pienten asioiden huomaamisesta ja niiden asettamisesta uuteen järjestykseen kasvaa ennalta arvaamattomia saman todellisuuden uusia osia. Uudessa järjestyksessä pienet asiat saavat ansaitsemansa suuren tarkoituksen. Siihen tarvitaan hiljaisuutta ja keskittymistä. Silloin sattumallekin on helpompi antaa sijaa. Se mistä ei vielä hetki sitten ollut tietoakaan saattaa saada yllättävän keskeisen osan nostamalla esiin olennaisia, aiemmin tiedostamattomia ulottuvuuksia.
Tämänkaltaisista havainnoista rakentuu Maarit Mustosen vähäeleisen käsitteellinen taiteellinen maailma. Vanhojen lattialankkujen alta sattumalta löytyneet isoisoäidin vaatekaavat ovat lähtökohtana arkea ja runoutta yhteen punovalle näyttelylle.
Oksasenkatu 11:n yläkerta näyttää ensi näkemältä tyhjältä. Ruudullinen kaakelilattia on kuitenkin vaihtunut toiseksi, laudoista huolella rakennetuksi puulattiaksi. Sen Mustonen on toteuttanut yhdessä isänsä kanssa. Vahattujen lautojen levollinen hiljaisuus yhdessä tyhjyyden kanssa luo sijaa ajatukselle vaienneesta tilasta, menneen elämän jälkeensä jättämien muistojen ainutkertaisesta levollisuudesta. Vain lattiaan eri tavoin lankeava päivänvalo muistuttaa ajasta ja läsnäolosta muualla. Toisen lattian yltä ne ovat tässä ajassa ja paikassa asettuneet osaksi isän ja tyttären luomaa menneen arjen ja työn ylistystä. Samalla ajatuksen siirtyminen toimii osoituksena historian kerrostumien välttämättömyydestä olemisen jatkuvuudelle.
Kaukana vallitsevan ajan banaaleista määrittelyistä Mustonen tekee näkyväksi pienten asioiden keskeisen merkityksen. Kohdistamalla huomion katoaviin, tuskin havaittaviin arjen vivahteisiin hän muistuttaa siitä, miten tärkeää on osata nähdä lähelle.
Vaatekaavoista inspiroituneena hän on kasvisten naattien ja kuorien avulla värjännyt kankaita, joista on syntynyt eräänlaisia orastavia alkuja. Nuppineulojen ja langan yhteen liittämät kangaskaistaleet muodostavat alakerrassa riippuessaan pelkistyneen joukon varhaisen kevään sävyjä ja valoa. Kellarin hämärässä keskeneräisten vaate-ehdotelmien himmeän hohtava olemus luo valon lailla toivoa aluillaan olemisesta. Tuntuu kuin mikä tahansa olisi mahdollista.
Kellarin perällä tuntuu työpöydällä olevan tekeillä jotakin kaavoihin liittyvää. Pöytälampun hämärässä valossa erottuu keltaisiin papereihin piirrettyjä kaavoja. Niiden muodot toistuvat niin ikään keltakantisissa kirjoissa, joita lojuu avoimina kaavojen päällä. Kirja on Mustosen kiteytys näyttelyprojektistaan. Siihen on koottu fragmentteja vanhoista, ehkä isoisoäidin aikaisista lehtileikkeistä. Leikkeissä esiintyvät satunnaiset kirjaimet ja sanojen osaset tai niiden rivit on runojen lailla taltioitu pieniksi tekstikatkelmiksi. Huolimatta katoavaisesta vaikutelmasta, tai pikemminkin juuri sen ansiosta, katkelmista piirtyy runollinen kuva menneen ajan elämästä. Se sidotaan arkeen lyhyin asiallisin toteamuksin kaavojen paikannuksista. Kirja on koko näyttelyn tavoin inspiroiva vähäeleisyydessään ja raikkaudessaan. Parasta kaikessa on selitysten poissaolo. Hiljaisuus, fragmentit ja tyhjyys tulevat runoudeksi omalla olemassaolollaan. Ne herättävät ajatuksia joiden lentoa mikään ei estä.
Näin vähäeleisessä ilmaisussa korvaan särähtää se, että kirja on läpikäynyt graafisen suunnittelun. Toisin sanoen Mustosen visuaalisen runouden on kirjassa pannut järjestykseen Arja Karhumaa. Suunnittelun voi todeta erinomaiseksi mutta samalla sen siirtäminen taiteilijalta itseltään ulkopuoliselle taholle herättää ihmetyksen tämän päivän epäluottamuksesta taiteen sisältöön. Eikö visuaalinen ulkoasu ole osa taiteilijan taiteellista näkemystä? Onko sen oltava muodoltaan virheettömän elegantti? Itse näkisin mieluummin sekavan tai oudonkin visuaalisen järjestyksen osana taiteilijan omaa näkemystä. Mustosen taiteellisessa maailmassa runous syntyy tarkoituksellisen arvoituksellisista, niukoista ja ilmavista, avoimiksi jäävistä fragmenteista. Koruttoman runolliseen sisältöön ulkopuolelta luotu järjestys muodostaa paradoksin suhteessa avoimeen ajatukseen ja sen omaan kantavaan voimaan. Miksi kahlita vapaata?