TAIDE 2/2014 Kahden kuvanveistäjän kohtaamisesta muotoutuu murrosikäisten mielikuvien ja kliseiden sekamelskassa epätasainen kahden tunnin esitys. Perusasetelmana ovat Juha Mennan inkkari ja Tapani Kokon länkkäri, kaksi näennäisen fiktiivistä hahmoa, joiden kautta rakentuu eräänlainen henkilökohtainen manifesti perinteisiin ja käsityöhön perustuvan ilmaisun puolesta.

Yhtä pyrkimystä toteutetaan kahdella täysin vastakkaisella tavalla, viileä harkitsevuus kohtaa spontaanin välittömyyden.

Menna ja Kokko ovat itse luoneet hahmonsa ja niiden taustana olevan lavastuksen. He naamioivat henkilökohtaisen paatoksensa nuoruuden haavekuviin, Kokko länkkärin olemuksessa piilevään boheemiin rokkikulttiin ja Menna intiaaniromantiikan värittämään fyysispainotteiseen ja ankaran hallittuun kamppailukulttiin.

Kokon liioiteltu heittäytyminen rooliinsa kaikkine kliseineen juuttuu monesti kuluneisiin ennakkoluuloihin ja tuo esiin metsäläismentaliteettia suhteessa ruumiillisuuteen. Se on enemmän tai vähemmän rasittavaa mutta lapsenomaisuutensa myötä melko harmitonta.

Mennan intiaaniestetiikasta ironian tuoma etäännytys jää puuttumaan ja seurauksena on kiusallisen jäykkä pateettisuus. Se hälvenee hetkeksi kun näyttelemisen yrittäminen unohtuu ja esiin pääsevät kuvanveistäjän hiljaiset ajatukset veistämisen luonteesta ja sen lähtökohdista. Ylipäänsä taiteeseen keskittyvät konkreettiset jaksot muuttavat hetkittäin leikin keskittyneisyydeksi.

Irrallisista performanssinomaisista osioista koostuva esitys huipentuu ilkikuriseksi kuvaksi taiteen uusista muodoista: kuin vaivihkaa lavalle rakennetaan erilaisista elementeistä installaatio, jota yleisö pääsee esityksen jälkeen katsomaan. Siinä punainen lanka saa uuden konkreettisen merkityksen kun sillä sidotaan kuvitteelliseksi teokseksi Mennan yleisöstä maalaamat nopeat luonnokset, Kokon piirtämät pulpetinkansista tutut penikset ja yhteen teipatut veistokset.

Eleessä kiteytyvät jo esityksen alussa ilmaan heitetyt viittaukset nykytaiteen aineettomuudessaan tyhjään luonteeseen. Veistäjät on luonnollinen jatke Kristian Smedsin näyttämötaidetta, joka lähteenään kansanomainen alkukantaisuus kosiskelee yleisöä kaikille tuttujen arkkityyppien avulla.

Niin häntä kuin veistäjiä tuntuu johdattavan kaipuu aitouteen, jota he etsivät oman aikansa vieroksumien ilmiöiden puolustamisesta liioittelun keinoin. Smedsin dramaturgia on kaikessa kohelluksessaan kurinalainen ja sitä rytmittää ja kokoaa hyvin yhteen Teemu Nurmelinin valaistus.