TAIDE 6/2019 Tänä päivänä kohtaa enää harvoin taidetta, joka vähät välittää taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä ja niiden yhdenmukaistavasta vaikutuksesta. Eräs vielä vastaan pyristelijöistä on Pauliina Turakka Purhonen, jonka ilmaisu kulkee aivan omia teitään.  Hänen taiteellinen maailmansa on omintakeinen ja johdonmukaisen anarkistinen, arki ja ylevä ovat siinä yhtä. Se muodostaa tervetulleen vastakohdan itsetietoiselle ja näennäisintellektuellille taidemassalle, josta yksityiskohtiaan myöten on hiottu poliittisesti korrektia. Sellaisesta ei Turakka Purhosen taiteessa näy jälkeäkään. Hänen aiheenaan on elämä itse, kaikkine iloineen, murheineen ja raadollisuuksineen. Maalausten rinnalle ovat jo kauan sitten ilmaantuneet ilmeikkäät räsynukenomaisiksi ommellut ja kirjaillut kangasveistokset. Niiden monesti luonnollisenkokoisten ihmishahmojen olemus juontaa juurensa keskiajan ja naivistien arkaaisesta ilmaisusta sekoittuneena surrealismin alitajunnasta ja unesta kumpuaviin absurdeihin arvoituksiin. Satujen ja myyttien maailma kohtaa raamatullisia kertomuksia ja pohdintaa ihmisluonnon ristiriitaisesta olemuksesta. Lähipiirinsä arkea kuvatessaan Turakka Purhonen on suorasukaisesti hylännyt tätä aikaa hallitsevan kliinisen keinotodellisuuden ja päinvastoin tehnyt näkyväksi elämään luonnollisena kuuluvan rujouden ja rosoisuuden, aistillisuuttakaan unohtamatta. Perheenjäsenten roolit vaihtuvat tarpeen mukaan toisiksi ja saavat ulottuvuuksia myyttien moninaisista vertauskuvista. Hänen ihmishahmojaan leimaavat mietteliäisyys ja lempeä armollisuus, stoalaisella levollisuudella ne asettuvat osaksi arjen groteskiakin kaaosta.

Forum Boxin laajassa näyttelyssä jo sen nimi, Helvetti ja kirkkaus, kertoo Turakka Purhosen asenteesta elämään. Se hyväksyy ajatuksen kaiken liittymisestä kaikkeen, myös silloin kun sitä ei voi selittää. Galleria täyttyy monialaisista teoksista, veistoksista, maalauksista, keramiikasta ja liikkuvasta kuvasta. Kokonaisuutta hallitsee kaksi monumentaalista katosta laskeutuvaa installaatiota, joissa olemista tasapainottavat vastakkaiset ääripäät saavat fyysisen muodon. Helvetin ankarat kauhut ilmenevät mustassa kadotuksessa yhä alemmas vajoavien ihmiskappaleiden myllerryksessä, jota punainen enkeli levitettyine korttisiipineen ja kaiken näkevine monine silmineen turhaan yrittää hallita. 

Turmion vääjäämättömyys vaihtuu uuden alun kirkkaudeksi, Kevääksi, niin ikään ilmassa leijuvassa installaatiossa. Punainen kerubi on kohonnut korkeuksiin ja levittää sieltä kullankimalteisine siipineen suojelusta ihmisten ja eläinten riemukkaalle karkeloinnille kevään kunniaksi. Installaatio muistuttaa ilon ja onnen kuvaamisen vaikeudesta. Turakka Purhosen taiten ommellut ihmishahmot ovat omaperäisessä herkkyydessään koskettavimmillaan rosoisina ja ristiriitaisina, ehkä silkka riemu aiheena tekee kiinnostavista yksityiskohdista huolimatta installaatiosta hajanaisen ja riistää hahmoilta niille muuten luonteenomaisen maagisen yhteyden toisiinsa. Näin teos tulee ehkä tiedostamattaankin tukeneeksi Turakka Purhosen perusideaa elämän nurjempienkin puolien välttämättömyydestä sen eheydelle. Installaatio muistuttaa myös mittakaavan olennaisesta merkityksestä. Hänen kaltaisensa herkeämätön havainnoitsija kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin, jotka ovat merkitysten ytimessä. Mittakaavan laajentuessa sisältö harvoin jaksaa kantaa ja ilmaisu väistämättä laimenee.

Pienissä teoksissa ihmetys olemisesta sekoittuu ihmisen ristiriitaisiin tuntemuksiin. Kauneus on kaiken aikaa aistittavissa vaikka se välillä saa tunnistamattomia muotoja. Turakka Purhosen taide henkii syvää ymmärrystä arjen ja perinteiden merkityksestä samalla kun se asettaa niitä uuteen järjestykseen. Työlään käsityön ja hitaan puurtamisen edellyttämä meditatiivinen keskittyneisyys on kunnianosoitus paitsi arjelle myös havainnolle ja sen vivahteiden saattamiselle näkyväksi.