TAIDE 4/2016 Rahan ja hyödyn kyllästämässä nykymaailmassa käyvät eettinen tietoisuus ja vastuun käsite taiteenkin parissa yhä harvinaisemmaksi. Ne ovat kuitenkin jo yli kuuden vuosikymmenen ajan olleet merkittävimpiä tänä vuonna 90 vuotta täyttäneen kuvanveistäjä Ossi Somman taiteen kantavista voimista. Monumentaalisuuden ja muotokuvien sijasta häntä kiinnosti aluksi arjen pienten havaintojen muuntaminen kolmiulotteiseen muotoon, esimerkiksi liikkeen hahmottaminen kiveen tai pronssiin. Hänen vähäeleinen taiteellinen kielensä alkoi erilaisten materiaalikokeilujen kautta jo varhain kiteytyä käsitteelliseksi ja tilalliseksi ilmaisuksi. Sattuman kautta löytyneestä vahan ja lasikuidun yhdistelmästä tuli 60-luvulla hänen keskeinen keinonsa sen toteuttamiseen.
Pääasiallisina aiheinaan humanistinen näkemys, huoli luonnosta ja havainnot ympäröivästä todellisuudesta Somma kehitti omalaatuisen hahmojen maailman. Aaveen kaltaisista rujoista ihmisvarjoista alkoi yksin ja yhdessä rakentua eräänlaisia visuaalisia ajatelmia kommentteina olemisen moniin epäkohtiin.
Tilallisissa teoksissa hahmojen ohella keskeisen osan on saanut tuoli. Sen merkitys Somman taiteessa on latautunut ja liittyy niin eksistentiaalisiin pohdintoihin kuin yhteiskunnan hierarkioiden tarkasteluun. Tyhjä tuoli on vahva poissaolon vertauskuva, joka Somman käsissä rinnastuu tunnistamattoman vallan lisäksi materian tyhjyyteen olemisen päämääränä.
Pitkiksi venyneet muodot, nöyryydestä kumartuneet ihmishahmot ja erilaiset kahleet kuvaavat koruttomasti alistettujen asemaa samalla kun ne voidaan myös nähdä vertauskuvina kulutusyhteiskunnan illusorisen vapauden kätkemästä jatkuvan kasvun loputtomasta ikeestä. Materia on vanginnut ihmisen otteeseensa ja saanut tämän luopumaan ihmisyydestään. Ihmisen arvoa mitataan hänen konkreettisten saavutustensa mukaan.
Kitkerästä yhteiskunnallisesta kriittisyydestään huolimatta Somma jo 70-luvulla pysytteli erossa sosiaalisesta realismista. Hänen vaikuttamisen välineensä on suoran poliittisuuden sijasta hiljaisen eettinen ja runollinen estetiikka, josta kritiikin ohella välittyy myös lempeän sarkastista huumoria.
Ossi Somman Nokian Siurossa sijaitseva veistospuisto käsittää lukemattoman määrän hänen teoksiaan kymmenien vuosien ajalta. Vanhaa kansakoulua ympäröivään lehtomaisemaan kätkeytyy synkkä näkemys ihmisluonnon olemuksesta. Pihapiirissä ja ulkorakennuksessa dokumentointi Somman tinkimättömästä, yhä jatkuvasta ajattelusta ja taiteellisesta työskentelystä yhdistyy kaoottisessa runsaudessa konkreettisten teosten kanssa johdonmukaiseksi sosiaalisen tiedostamisen ravisteluksi. Installaatiot ja veistokset puusta, betonista, vahasta, lasikuidusta ja pronssista tekevät näkyväksi yhteiskunnan heikoimpien osaa. Teosten nimissä soimataan ahneuden ja vallanhimon sokaisemia menestyjiä, joille mikään ei tunnu riittävän. Heidän vastakohtanaan puolustuskyvytön äänettömien ihmisten massa tallaantuu askelmiksi menestyjien tiellä. Monet teoksista ovat kymmenien vuosien takaa ja silti niiden kuvaama sisältö voisi olla suoraan tämän päivän todellisuudesta.
Syvemmälle metsään mentäessä aavemainen kokemus saa lähestulkoon maagisia piirteitä. Vanhojen puiden lomassa ja niiden ympärillä, osittain jo luontoon sulautuneena kohoaa merkillisiä näkyjä. Rujot vahahahmot kuvastavat yksittäin, rinnakkain, limittäin ja toisinaan ylöspäin kasvavina rykelminä sitä turvattomuutta ja ulkopuolisuutta, joka määrittää osattomien kohtaloa. Hahmojen vääntyneen epämääräiset muodot kantavat yksinkertaisuudessaan viitteitä historian kärsimyskertomuksiin ja keskiaikaisen kristillisen taiteen askeettiseen näkemykseen. Niiden kalman merkitsemää olemusta leimaa tuska ja kärsimys, silmät ovat laajenneet tyhjiksi aukoiksi, joista elämä on jo aikaa sitten paennut.
Hahmoja tuntuu erottuvan aina vain lisää polkujen varrelta ja keskeltä sammaloituneita mättäitä. Joskus ne ovat suhteessa eri mittakaavan tuoleihin, noihin määräysvallan ja turhuuden symboleihin. Voimakas läsnäolon tunne seuraa kulkijaa, kuin hämärään metsämaisemaan asettunut hiljainen vetoomus tulevan todellisuuden korjaamisesta. Avukseen Somma on ottanut runouden ja myyttien kirjallisen maailman, katkelmia Danten säkeistä esiintyy siellä täällä nojaavissa kylteissä. Kirjaimet ovat vanhuuttaan osin häviämässä. Se vahvistaa niiden ajatuksen yhtymistä teosten maailmaan, jonka perusjuonteita olemisen raadollisuuden lisäksi ovat kaiken elollisen hauraus ja katoavaisuus.
Pienestä hiljaa kiemurtelevasta purosta on tullut mustana kimmeltävä Tuonelan virta. Tummassa rinteessä sen yläpuolella ja varrella on lähes kadonneita hahmoja, jotka kuitenkin viimeisillä jäänteillään muistuttavat kerran olleesta. Raadollisuudessakin aina piilevä kauneus on aistittavissa veistosten murheellisessa olemuksessa.