TAIDE 1/2021 Yle Areenassa on nähtävissä vuosi sitten Docpointissa ensi-iltansa saanut Elina Talvensaaren dokumenttielokuva Neiti Aika. Sen aihepiirin ja dokumentin syntyyn vaikuttaneen asetelman luulisi herättäneen paljonkin ihmetystä ja keskustelua. Niistä ei ole näkynyt jälkeäkään, päinvastoin, elokuva on kerännyt palkintoja ja kehuja lehtiartikkeleissa.

Dokumentti sai alkunsa Talvensaaren perheen ostettua huoneiston Käpylän Olympiakylästä. Huoneisto oli kuulunut hieman aiemmin 98-vuotiaana kuolleelle naiselle jolla ei ollut enää lähiomaisia. Huoneiston mukana tuli naisen koko jäämistö, koko hänen kotinsa pienintä yksityiskohtaa myöten sellaisena kuin se oli hänen kuollessaan. Herää kysymys myyvän tahon, asunnon lahjoituksena saaneen kirkon vastuusta. Miksi ei suojeltu ihmisen arvokkuutta ja yksityisyyttä poistamalla lahjoituskohteesta edes sen entisen asukkaan intiimeimmät asiat kuten kirjeet, valokuvat ja päiväkirjat ennen asunnon näyttöä? Ja suorittamalla säällinen siivous äkisti kotinsa jättämään joutuneen vanhan naisen jäljiltä? 

Tästä alkaa Talvensaaren tunkeutuminen ventovieraan naisen yksityiselämään. Ja sen muuttaminen julkiseksi. Se on hyvin ahdistavaa katsottavaa.

Dokumentin alkaessa odotan pohdintaa sen tekemisen oikeutuksesta, suuresta kysymyksestä: millä Talvensaari eettisesti puolustaa oikeutta tarttua ventovieraan yksityisen ihmisen yksityiseen elämään ja pienimpiä yksityiskohtia myöten saattaa sen julkisuuteen? Ei millään, kysymystä ei kuulu. 

Tämän päivän yletön julkisuushakuisuus ja sosiaalisia medioita hallitseva tarve ja halu julkistaa oma elämä muiden nähtäväksi ja arvioitavaksi ovat muuttaneet tapaa hahmottaa olemista. Elämää ei ole olemassa ennen kuin siitä saadaan vahvistus ja todiste ulkopuolelta, mikään ei ole niin vähäpätöistä etteikö sitä haluttaisi tuoda illusorisen yleisön silmien eteen. Yksityisyys ja integriteetti alkavat olla vieraita käsitteitä, joita yhä harvempi tunnistaa. 

Dokumentin päähenkilö oli syntynyt vuonna 1915 ja kuoli 98-vuotiaana 2012. Hän kuului siten sodat kokemaan joutuneeseen sukupolveen. Kyseisen ikäpolven ihmisille yksityisyys oli itsestään selvä, vaalittava arvo, koti oli ihmisen koskemattomuuden ydin johon muilla kuin läheisillä ihmisillä ei ollut asiaa. Omat asiat olivat omia, niitä varjeltiin viimeiseen saakka ulkopuolisilta. Tässä valossa Talvensaaren naiivi, ajalleen ominainen ajattelemattomuus saa groteskeja piirteitä. 

Hän asettuu kuvitteelliseen vuoropuheluun sattuman eteensä heittäneen vieraan henkilön kanssa ja alkaa spekuloida tämän yksityisasioilla. Vieras henkilö on kuollut ja siten puolustuskyvytön. Integriteetti on ainoa asia minkä jokainen ihminen saattaa omistaa, eikä se pääty kuolemaan. Mutta dokumentissa kamera tallentaa naisen muistot tavaroiden, valokuvien, päiväkirjatekstien, kaitafilmien ja kirjeiden muodossa. Sitaatit ovat yksityiskohtaisia ja hyvin yksityisiä. Kaikkea tätä katsoessani tunnen syvää myötähäpeää ja epäuskoa. Tämänkaltaista esittämistä kutsuttiin ennen 2000-luvun internetvallankumousta sosiaalipornoksi. Sitä se on yhä. 

Dokumenttielokuvan käsite muuttuu kaiken muun ohella jatkuvasti. Sen aiempi määritelmä todellisuuden objektiivisena tallentajana  on jo kauan sitten todettu mahdottomaksi, se on aina tekijänsä tulkinta. Talvensaarenkin näkökulma on subjektiivinen, hän tarkastelee aihettaan suhteessa omaan itseensä ja elämäänsä, jossa ventovieraan henkilön tavarat vaativat nykyisin niin välttämätöntä tarinaa ympärilleen. Hän käsittelee päähenkilön tavaroita varoen ja kunnioituksella. Samaa ei voi sanoa hänen suhtautumisestaan päähenkilön integriteettiin.

Talvensaari puhuu kuolleesta vieraasta naisesta tuttavallisesti tämän etunimellä ja vertailee oman 34-vuotiaan itsensä elämää tämän kokemuksiin. Hän tekee 2010-luvun perspektiivistä johtopäätöksiä ja esittää oletuksia sata vuotta aiemmin syntyneen vieraan naisen tekemisistä, tunteista ja ajatuksista.  Päätelmistä henkii nykyajalle ominainen historiattomuus, sokeus menneelle ajalle ominaisille piirteille, jotka suoraan heijastuvat ihmisen elämään ja ajatteluun. 34-vuotiaan nykytodellisuus rinnastuu huonosti lähes satavuotiaan henkilön elämäntilanteeseen ja tulkinnat päähenkilön elämästä ovat sen mukaisia. Ne ovat pinnallisia latteuksia ja sattumanvaraisia arvailuja, sen lisäksi että niitä tekemällä kajotaan ihmisen koskemattomuuteen.

Vastaavankaltaista eettistä dilemmaa sivutaan myös amerikkalaisen valokuvaajan Vivian Maierin kuvien saattamisessa julkisuuteen. Maier (1926-2009) oli yksityinen henkilö joka kymmenien vuosien ajan toimi lastenhoitajana perheissä Chicagon seudulla. Hänen intohimonsa oli valokuvaaminen, hän otti elämänsä aikana kymmeniätuhansia valokuvia. Maier ei tehnyt elettäkään niiden näyttämiseksi missään, edes tuntemilleen ihmisille. Kuvaaminen oli hänen tapansa hahmottaa olemista ja havaintoa. 

Maierin kuoleman jälkeen valtava kuva-arkisto päätyi erilaisten sattumien kautta huutokaupattavaksi ja taidemarkkinoiden kiihkeästi tavoittelemaksi aarteeksi. Maierin kuvia oli viime vuonna esillä muun muassa Valokuvataiteen museossa Helsingissä, jossa parhaillaan esitetään jo näyttelyn jatko-osaa. Maier kuvasi arkielämää liikkuessaan Chicagon ja New Yorkin kaduilla, ennen kaikkea 1950-1970-luvuilla. Hänellä oli kyky kuvissaan koskettavalla tavalla kiteyttää arjen pienten hetkien intensiivisyyttä ja ihmisen osaa kaupungin rakennetussa ympäristössä. 

Maierin kaupunkikuvien tuomista julkisuuteen voi mahdollisesti puolustaa niiden taiteellisella ja historiallisella merkityksellä. Tämä ei koske hänen lukuisia omakuviaan. Ne muodostavat yksityisen henkilön yksityisen katseen kohti omaa itseään. Ne ovat eettisesti ihmisen integriteetin alaisia, olennainen osa sen syvää ydintä. Niitä ei ollut tarkoitettu muiden silmien eteen. Tässäkin tapauksessa ihmisen suojattomuus kuolemansa jälkeen on häkellyttävää. 

Taiteilijoiden katsotaan teostensa vuoksi olevan henkilöinäkin julkisia. Heidän teoksiaan, kirjoituksiaan ja elämäänsä tarkastellaan julkisesti pitkään heidän kuolemansa jälkeen. Edellytyksenä on kuitenkin heidän elinaikanaan tunnustamansa taiteilijuus, halu ja tarve esiintyä osana taidekontekstia. Tätä halua ja tarvetta ei ollut Vivian Maierilla, hänen valokuvansa olivat loppuun saakka pakattuina varaston suojiin. Hänenkin elämäänsä on pengottu jälkikäteen ja saatu selville hänen olleen hyvin syrjäänvetäytyvä henkilö, joka kaihtoi ihmisiä, julkisuudesta puhumattakaan. Talvensaari taas ei voi puolustaa yksityisyyden riistämistä edes sen omistajan taiteilijuudella.