TAIDE 3/2011 ARS11 herättää vilkasta keskustelua jossa yllättäen näyttelyn vähäeleisyys tuntuu saavan osakseen kritiikkiä. Spektaakkeleiden puutteessa niiden osan on saanut itse näyttelyn teema, Afrikka.
Itse jäin pohtimaan monia erilaisia näyttelyn herättämiä ajatuksia joista yksi on omakuvan luonne. Arsista löytyy eritoten kolme taiteilijaa jotka käyttävät itseään mallina: Samuel Fosso, Steven Cohen ja Elina Saloranta. Näiden kolmen esitystavat ovat kaukana toisistaan ja osoituksia omakuvan moninaisista käyttötavoista. Fosso esiintyy valokuvissaan itse mutta ei itsenään. Hän esittää erilaisia kaikkialla tunnettuja hahmoja, ikonisia afrikkalaistaustaisia henkilöitä Angela Davisista Martin Luther Kingiin.
Fosson työ perustuu esitystaiteen historiaan, omaksumiseen hetken ajaksi uskottavasti elein ja ilmein toinen minuus. Näin hänen oma persoonallinen olemuksensa ei ole keskiössä muulla tavoin kuin siinä taitavuudessa jolla hän osansa esittää. Tavoitteena on löytää ne olennaisimmat piirteet ja eleet joilla kohteena oleva henkilö ja hänen edustamansa symboliset arvot saadaan elämään kuvassa. Vaikka hänen teoksensa muuten jäävät melko ohuiksi, yksi niiden päämääristä näyttäisi olevan kunnianosoitus sorretusta vähemmistöstä nousseille esikuville.
Steven Cohen on performanssitaiteilija jonka eräs esitys on dokumentoituna videolle ARSissa. Siinä hän hoippuu kömpelösti ympäriinsä slummissa pukeutuneena ainoastaan kristallikruunuun ja jättiläismäisen korkeisiin kenkiin. Kehollaan hän kantaa viitteitä niihin erilaisiin vähemmistöihin joiden osa on hänenkin osansa, juutalaisuuteen ja valkoiseen homoseksuaalisuuteen Etelä-Afrikassa. Absurdistisen provosoivalla olemuksellaan hän antautuu alttiiksi ihmetykselle ja halveksunnalle.
Cohenin traagisia sävyjä sisältävä esitys koettelee monenlaisia rajoja. Se koettaisiin rajun suorasukaiseksi jopa dekadentin yöelämän kontekstissa, puhumattakaan kurjuuden ja köyhyyden keskellä slummissa. Cohenin esitys sisältää piirteitä rituaaleista ja mytologioista. Hänen värikkään korea ulkoasunsa muodostuu kirkuvaksi vastakohdaksi ympäröivälle todellisuudelle. Slummin asukkaat kohtaavat performanssin epäuskoisella varovaisuudella. Se herättää myös täysin vastakohtaisia reaktioita, vihaa ja myötätuntoa eri muodoissa. Cohen laittaa itsensä likoon asiansa puolesta, taistelee omalla omalaatuisella tavallaan syrjintää vastaan, aivan kuin kukin omalla tavallaan ne henkilöt joita Fosso töissään esittää.
Täysin päinvastaista lähtökohtaa ilmentää Elina Saloranta joka myös esiintyy itse valokuvissaan, pukeutuneena nunnaksi. Nunnan käsitteellä on symbolisesti vahva lataus, se edustaa maallisesta luopumista ja elämänsä omistamista uskon palvelukseen. Siihen sisältyy myös perinteisesti kärsivien ja heikkojen auttaminen. Lähetystyöhön yhdistettynä se sivuaa lisäksi kolonialismin problematiikkaa. Salorannan teoksissa jäljittely saa toisenlaisen sisällön kuin Fosson tämän esittäessä tiettyjä yksilöllisiä henkilöitä. Hän pukee puvun lisäksi päälleen kaiken sen symboliikan joka nunnan käsitteeseen liittyy ja tekee itsestään pääosanesittäjän näyttämönään vieras kulttuuri ja statisteinaan sen kulttuurin edustajat. Näin hän korostaa entisestään sitä kuilua jonka pohjalla on ollut afrikkalainen kantaväestö ja ylhäällä reunalla valkoiset tunkeutujat. Tämänkaltainen ajattelemattomuus muuttuu räikeäksi kun hän yhdistää omat kuvansa vanhoihin, lähetystyöntekijöiden itsensä ottamiin kuviin. Eettinen dilemma kasvaa kun Saloranta rinnastaa itsensä tekonunnana niihin jotka aikanaan ovat kohdanneet todellisuuden ja todella työskennelleet ihmisten parissa. Teollaan hän mitätöi näiden työn ja tekee myös heistä statisteja onttoon näytelmäänsä.
ARS venyy näin moneksi. Sen taiteilijoista useat käsittelevät menneisyyttä mutta moni aiheista on myös tänä päivänä läsnä eri puolilla maailmaa. Ne lähtevät ihmisen olemuksesta joka lienee sama riippumatta olosuhteista tai maantieteellisestä lähtökohdasta.