TAIDE 3/2009 Ryhmänäyttely on vaikein mahdollinen tapa kokea taidetta. Merkitykset katoavat helposti runsauteen ja silti niitä aina toivoo erottavansa. Tämän voisi kuvitella olevan mahdollista nuorten vasta valmistuvien taiteilijoiden kohdalla mutta siitä voi tälläkin kertaa vain unelmoida. Missä ovat omaleimaisuus ja rohkeus? Missä huonosti onnistuneet energiaa pursuavat koitokset?
Kuvataideakatemian lopputyönäyttely jakautuu tänä vuonna päärakennuksen lisäksi Lönnrotinkadun ja Kasarmikadun gallerioihin. Kaikukadulla kävijä saa käteensä kartan joka auttaa löytämään eri kerroksiin sijoittuvat teokset. Näyttelyn yleispiirteenä voisi pitää varovaisen neutraalia otetta. Kaikki on kovin siistiä ja hallittua.
Vallalla oleva taiteen tuotteistaminen tuntuu saaneen otteen nuorista ja ilmenee kaikenlaisten rönsyjen ja kaoottisuuden poissaolossa. Samalla poistuu myös tekemisen vallaton ilo ja kokeellisuus joiden ainakin tässä vaiheessa vielä tulisi olla oleellisia. Suuri osa maalareista luottaa modernistiseen pelkistykseen jossa on kuitenkin vielä vaikea havaita omaa persoonallista otetta. Katja Tukiainen taas suuntautuu populaarikulttuuriin sokerisilla tyttömaalauksillaan. Kaisa Känän ruskeasävyiset pitsinomaista viivaa sisältävät maalaukset yhdessä paperista ommellun työn kanssa antavat viitettä toisenlaiseen näkemykseen.
Installaatioissa hallitsevana tuntuu olevan tyhjyys ja pako todellisuudesta. Kuten Jenni Toikan ulkoiseen muotoon keskittyvässä kliinisessä videoteoksessa. Piristävän poikkeuksen tekee Nestori Syrjälän runollinen ote. Kiivettyään viereisen portaan kuudenteen kerrokseen katsojaa odottaa näkymä ikkunasta. Jo pihalla ihmetystä ja iloa herättänyt yhteen kohtaan keskittyvä pehmeä sade ränneistä lorisevan veden säestyksellä kostuttaa ikkunan muuten kuivassa säässä. Säteilevässä auringonpaisteessa sen voisi jo kokea ihmeenä.
Toinen muusta ilmaisusta poikkeava teos on Sanna Pajusen pieni huone jossa hän hahmottaa tilaa toisin rakentamalla olemassa olevan ikkunan jatkeeksi toisen. Pieni lämmintä valoa himmeästi tuova hehkulamppu valaisee tilan ja sen uudelleen määritellyt osittain avoimet ikkunat. Tuloksena on rauhallisen mietteliäs hiljainen kommentti.
Lönnrotinkadun gallerian työt ovat kaukana omaperäisyydestä. Sieltä erottuvat lähinnä Lilli Kinnusen kaksi valokuvaa varustettuina lyhyillä teksteillä. Niissä tyhjän ilmapallon kuoret ja kappale pressua antavat aiheen monitulkintaisille aistimuksille.
Ewa Gorznan valkoinen vuode lattialla herättää myös ajatuksia vahvasti läsnä olevan poissaolon kautta.
Perinteikkäässä Kasarmikadun galleriassa huomio kiinnittyy välittömästi Ella Tahkolahden paksusta muovista rakentamaan täydellisen muotoiseen pullistumaan takaseinässä. Sen läpi kuultaa loisteputki jonka ohitettuaan tavoittaa takahuoneen melkein kokonaan täyttävän toisen pyöreän illuusion tilasta. Kaksi välkähtelevää loisteputkea sen sydämessä korostaa tilan ainutkertaisuutta ja hetkellisyyttä.
Viereisen hämärän huoneen täyttää joukko Pasi Rauhalan katosta roikkuvia hiustenkuivaajia. Niiden olemus saa runsauden ja liikkeen kautta uusia piirteitä. Sami Havian suurissa maalauksissa spontaani tajunnanvirta yhdistyy sarjakuvista tuttuun hallittuun viivaan ja sen luomiin muotoihin.
Kun nyt Taideteollinen korkeakoulu on valinnut linjansa ja siirtymässä markkinoiden ammottavaan kitaan, korostuu Kuvataideakatemian asema maan ylimpänä taideyliopistona. Sen olemukseen tulee ehdottomasti kuulua rohkaisu kokeelliseen ja vapaaseen ilmaisuun. Näin tuetaan monitahoisuutta ja persoonallista näkemystä ja pyritään pois taidemaailmaa jo pitkään rasittaneesta tuotteistamisesta. Kaupankäynnistä tutut oheistuotteet ovat löytäneet tiensä jo tännekin, täysin turhaan. Ulkoisen muodon asemesta kannattaisi paneutua pikemminkin sisältöön.