Äskettäin päättynyt Milja Viidan ja Veli Granön yhteinen näyttely Forum Boxissa oli silkkaa visuaalista runoutta hiljaisesta havainnosta, ajasta ja valosta. Hämärien tilojen melankolinen tunnelma rakentuu arjen kiteytymistä ja tuo hienovaraisesti esiin hitauden ja kärsivällisen keskittymisen merkityksen. Historian ja menneisyyden vääjäämätön läsnäolo nykyhetken orgaanisena osana unohtuu usein kärsimättömän etenemisen ajassa.
Toisin on Forum Boxin parvella Viidan ja Granön yhteisessä installaatiossa Time Loops – aikasilmukat. Teoksen eri kerrostumat kätkevät sisäänsä monenlaisia mietteitä. Lähes koko huoneen mittaista pitkää pöytää peittävät pehmeät röykkiöt pölyn kaltaista yhtenäistä eristysmassaa taiteilijoiden kotitalon uumenista. Se levittäytyy epämääräisiksi kasoiksi, joiden keskeltä kuin muistomerkkeinä kohoaa ajan merkitsemiä ohuita vertauskuvallisia muistomerkkejä. Niiden ruosteisiin päihin on kiinnitetty tuskin havaittavissa olevia hauraita todisteita siitä, mikä joskus oli kirjoitettua sanaa. Aika on muuttanut sen olomuodon toiseksi ja vienyt mennessään merkitykset.
Huoneen päädyssä oleville hyllyille on aseteltu eräänlaisia albumeja, joihin valokuvien tai postimerkkien sijaan on huolella kerätty ja kiinnitetty rivi toisensa jälkeen näitä henkäyksenkeveitä paperinpaloja kirjaimineen. Näin niistä muodostuu menneiden muistumien hiljainen arkisto. Huoneen toisessa päässä nähtävässä mustavalkoisessa projektiossa laboratoriotakkiin sonnustautunut nainen istuu työpöytänsä ääressä, pölyröykkiöiden ympäröimänä. Niistä hän varoen poimii yksitellen pieniä fragmentteja kääriäkseen ne pinsettien ja suurennoslasin avulla auki ja säästääkseen ne yksitellen tarkasteltaviksi. Hän nostaa huolella osan toisensa jälkeen ja oikoo sen asetettavaksi pyöreille levyille. Keskittyminen on täydellistä, aika pysähtyy. Unohtuneet sanat kohtaavat toisensa ääniraidalla uudessa järjestyksessä.
Installaatiosta tulee seisahtuneessa kauneudessaan ylistys arjen ja pienten yksityiskohtien merkitykselle. Samalla se voisi olla vertauskuva historiattomasta pinnallisuudesta, menneen sivistyksen ja kulttuurin murenemisesta yhdentekeväksi jätteeksi vailla paikkaa tai merkitystä. Kaikessa lohduttomuudessaan se silti ehdottaa toivoa parannuksesta, aina tulee olemaan niitä jotka arkeologin tavoin kieltäytyvät antamasta periksi ja omistautuvat saattamaan rippeitä jälleen yhteen.
Valolla ja katkelmilla todellisuudesta on keskeinen osa myös näyttelyn muissa teoksissa. Niissä arkiset tapahtumat järjestyvät uusin tavoin ja tulevat osaksi laajempia ulottuvuuksia. Granön teoksessa Pool kankaan kääntöpuolen biljardipeli asettuu taustaksi etuosan vanhalle arkistokuvalle aaltojen keskellä keikkuvasta veneestä täynnä ihmisiä. Kankaaseen upotetut lasipallot luovat kuvaa veneen yllä sädehtivästä tähtitaivaasta, joka johdatuksen lailla eri väreissä laskeutuu aina ihmisten syliin saakka. Biljardipallojen vaimea kolina niiden osuessa toisiinsa luo kuvalle yhteyden tavalliseen arkeen ja viittaa myös siihen sattuman ja suunnittelun mystiseen yhdistelmään jota elämä on. Tässä ajassa ihmisillä täyttyneen veneen näkee helposti viitteenä jatkuvaan pakolaistulvaan. Sellaisenakin se säilyttää hienovireisyytensä erotuksena viime aikojen sensaationnälkäisistä visuaalisista kärsimysspektaakkeleista.
Arjesta syntyy runoutta Viidan pienissä tutkielmissa valon luonteesta. Tekstikatkelmat yhdessä filmiin liittyvän materiaalin kanssa ovat herkkiä ehdotelmia havaita uusia mahdollisuuksia. Ne saavat seurakseen Granön kokeiluja, joissa lasipallot ja niitä yhdistävät kehät luovat uudenlaisia suunnitelmia planeettojen järjestelmiksi.
Katkelmallisuus leimaa myös Viidan kolmikanavaista filmi-installaatiota, jossa aika ja vuodenajat muuttuvat toisiksi matkalla riistakameraan tallentuneista eläinten häivähdyksistä aina muualla sijaitsevan kaupungin kaduille saakka. Varjonkaltaisia kuvia yhdistää niiden sattumanvarainen ja muuttuvainen luonne, jonka intensiivinen äänimaailma sitoo inspiroivaksi vaellukseksi täynnä havaitsemisen iloa.