TAIDE 6/2013 Oli sunnuntai syyskuun 29. päivä. Halusin näyttelyn viimeisenä päivänä vielä kerran kokea yhden Kiasman 15-vuotisen historian vaikuttavimmista teoksista, Marja Kanervon installaation Enemmän/vähemmän. Siis tämän:
Ylimmän kerroksen suuressa salissa, kattoikkunoista lankeavassa valossa kylpevä tila on aineellisesti katsoen täysin tyhjä. Kanervo on raaputtamalla poistanut seinistä niihin aikojen saatossa siveltyjä maalikerroksia ja näin saanut aikaan vastakkaisilla seinillä jättiläismäiset kirjaimet, jotka muodostavat sanat enemmän ja vähemmän. Raaputuksen jäljet makaavat kirjainten alla ainoina muistutuksina fyysisestä läsnäolosta. Hiljaisuudessaan ja vähäeleisyydessään tilasta tulee lähes sakraali sen lisäksi että kaksi vastakkaista käsitettä kaikessa vertauskuvallisuudessaan asettuu osaksi huoneen arkkitehtonista rakennetta. Niiden merkitykset korostuvat keskittyneessä tyhjyydessä jota säestävät valon hitaat muutokset.
Ja mitä koin? Kaaoksen. Lattialle keskelle Kanervon hiljaista teosta jonka olennainen osa oli fyysinen tyhjyys, oli levitetty punainen kangas, keltainen kangas ja sininen kangas joita peittivät röykkiöt niiden kunkin värisiä muoviesineitä. Lapset juoksentelivat ympäri salia, vanhempia istuskeli puhelimiinsa syventyneinä kankailla. Tällä tapahtumalla oli otsikko: Koe väriympyrä.
En ollut uskoa näkemääni todeksi. Maamme keskeisimmässä nykytaiteeseen painottuvassa museossa taiteellinen ilmaisu nähdään niin yhdentekevänä että se voidaan tällä tavoin eliminoida ja häikäilemättä uhrata yleisötapahtumalle. Ja kun yleisö tulee paikalle, mitä se näkee?
Pääsin selvittelemään asiaa tuoreeltaan Kiasman alakerrassa, jonne kiihtymykseni oli tuonut suunnittelusta vastanneen henkilön. Kyse oli museon 15-vuotisjuhlintaan liittyvästä perheille suunnatusta päivästä, johon osana kuului lapsille järjestettyä toimintaa. Suunnittelijan mukaan museoon yritetään kaikin tavoin houkutella uusia kävijöitä. Hän painotti yläkerran tapahtuman kestävän vain muutaman tunnin, jonka jälkeen Kanervon teoksen taas voisi kokea vailla häiriötekijöitä. Keskeisiä eivät kuitenkaan ole minuutit tai tunnit vaan periaate.
Miksi ylipäänsä houkutella taidemuseoon kävijöitä, jos siellä esillä olevaa taidetta ei edes museon taholta pidetä arvossa?
Taidekasvatus liittyy tänä päivänä kiinteästi museoiden ohjelmaan mutta sen toteuttamisessa tuntuu olevan vielä paljon mietittävää. Lasten houkuttelu museoon täysin irrallaan siellä esillä olevista taideteoksista on lyhytnäköistä ja heidän käsityskykyään aliarvioivaa. Se lähtee olettamuksesta, ettei taide sinänsä ole kiinnostavaa vaan on luotava sitä jatkuvaa toimintaa, jonka ympäröimänä he joka tapauksessa elävät. Olisiko mahdotonta antaa lasten rauhassa kokea niitä ihmeitä joita taideteokset parhaimmillaan ovat? Ajatus eri värien hahmottamisesta ei ole huono mutta tässä yhteydessä on mahdotonta käsittää niiden sijoittamista keskelle teosta johon ne eivät kuulu. Ymmärtääkseni lapset rakastavat kummallisia paikkoja. Kiasmasta niitä olisi löytynyt runsain määrin näyttelytilojen ulkopuolelta, miksi siis sekä pilata hieno taideteos että latistaa värileikki keinotekoisen irralliseksi tapahtumaksi?
Kiasmassa kohtaamani räikeä epäkohta liittyy muuttuvan taidekentän ongelmiin. Koko taideala on jo pitkään ollut suurten muutosten kohteena. Sen lisäksi että taiteen käsite jatkuvasti laajenee ja muuttaa muotoaan, rakenteet sen ympärillä kasvavat räjähdysmäisesti. Taidekentän aiempi koostumus oli huomattavasti yksinkertaisemmin hahmotettavissa, sen muodostivat karkeasti ottaen taiteilijat, yleisö, kriitikot sekä museo- ja galleriaväki. Kulttuurialan aineellistuminen muun yhteiskunnan jalanjäljissä on johtanut koulutuksen jatkuvaan lisääntymiseen ja suureen muutokseen myös sen painopisteissä. Taiteen tekijöiden lisäksi koulutetaan yhä enemmän ihmisiä toimijoiksi taiteen ympärille, kaikkiin niihin tehtäviin, joita syntyy puitteiden laajenemisesta. Näiden taidetoimijoiden jatkuvasti kasvava määrällinen suhde sisältöön alkaa olla kovin epätasapainoinen. Yritysmaailmasta lähtöisin oleva käsitteistö ja muoto yleistyvät ja niiden mukaisesti luodaan jatkuvasti uusia strategioita ja laskelmiin perustuvia toimintamalleja. Kaiken tämän keskellä jää paradoksaalista kyllä varjoon se mihin kaikki perustuu, nimittäin taide. Olisi hyvä muistaa että mitään näistä puitteista ei olisi olemassa ilman sitä. Museot ja galleriat ammottaisivat tyhjyyttään, kriitikoilla ja tutkijoilla ei olisi pohdittavaa eikä kuraattoreilla aineksia projektien synnyttämiseen.
Museoissa on kautta aikojen tehty näyttelykokonaisuuksia. Niiden sisältöä ovat asiaan perehtyneet taidehistorioitsijat esitelleet ja analysoineet erilaisissa julkaisuissa. Näyttelyt ja julkaisut ovat toimineet pohjana taidekeskustelulle, jonka keskiössä on ollut taide. Kirjoittajat ja näyttelyiden kokoajat ovat edustaneet hiljaista asiantuntemusta ja näkemystä, henkilöllisyyksiin on harvoin kiinnitetty erityistä huomiota. Yhteiskunnassa on jo kauan vallinnut vastakkainen suhtautumistapa, jossa egokeskeinen henkilökultti monesti sivuuttaa asiantuntemuksen. Sen tilalle on myös taiteen alalla noussut kyky luoda mielikuvia, niitä retorisin keinoin luotuja näennäisiä sisältöjä jotka äkkiseltään saattavat kuulostaa vakuuttavilta mutta silti olla tyhjää täynnä. Niiden abstrakti luonne suojelee niitä kyseenalaistamiselta jolloin ne ohuudestaan huolimatta helposti jäävät osaksi taiteesta käytävää keskustelua. Siis sitä keskustelua jota tänä päivänä käydään lähinnä taloudellisin termein.
Taiteen siirtyessä yhä enemmän instituutioiden ulkopuolelle ja esityskäytäntöjen muuttaessa muotoaan ollaan uudessa tilanteessa, jossa mikään ei enää ole itsestään selvää. Taidetta voi lähestyä lukuisin eri tavoin ja se onkin entistä laajempi käsite, jota ei voi rajata perinteisin keinoin. Kaikkea tätä määrittämään ja hyödyntämään on syntynyt se laaja kenttä joka työskentelee käyttäen taidetta tavalla tai toisella välineenä. Näkyvin osa sitä koostuu erilaisista kuraattorintehtävistä. Termi on vaikeasti määriteltävissä vaikka se on jo vakiintunut osaksi taidekoulutustakin. Suomessa kuraattorikoulutusta järjestävät ainakin Aalto-yliopiston Cumma-ohjelma ja Kuvataideakatemian Praxis-ohjelma.
Ollessani äskettäin Tukholmassa tapasin paljon sikäläistä taideväkeä, myös monia nuoria kuraattoreita. Siellä kuraattorikoulutus on maisteriohjelmana Tukholman yliopistossa ja erillisenä taiteen ja näyttelykäytäntöjen teoriaan keskittyvänä kurssimuotoisena ohjelmana Konstfackissa. Yliopistolla toimitaan yhteistyössä taideinstituutioiden kanssa ja koulutuksesta huomattava osa käsittää juridiikkaa, markkinointia ja johtamista. Siihen sisältyy myös 10 viikon harjoittelu taideinstituutiossa Ruotsissa tai ulkomailla. Kuratointia ei edes yritetä määritellä mutta koulutuksen sisällöstä päätellen se muistuttaa pikemminkin tuottamista ja hallinnointia. Tätä vahvistavat ne koulutukseen kuuluvat runsaat opintokäynnit, joiden päämääränä on tutustua instituutioiden rakenteisiin ja taidekentän toimijoihin. Näistä on suurelta osin unohdettu taiteilijat. Keskusteluissa nuorten kuraattoreiden kanssa tuli päällimmäisenä esiin heidän tilanteensa samankaltaisuus nuorten taiteilijoiden kanssa, nimittäin jatkuva epävarmuus. Työnkuvaa hallitsee jatkuva kamppailu projekteista ja niiden rahoittamisesta. Jotkut nuoret kuraattorit ovat Tukholmassa lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet eräänlaisen ideapajan tehdäkseen yhteistyötä, sen sijaan että kilpailisivat projekteista omilla tahoillaan. Kaikki tämä herättää kysymyksen kuratoinnin luonteesta ja mielekkyydestä. Taiteilija työskentelee itsenäisesti luomalla taidetta kun taas kuraattori on täysin riippuvainen taiteilijasta saadakseen välineen työlleen. Ilman taidetta ei ole kuraattoria. Huolimatta tästä ristiriidasta alalle on suorastaan tungosta, kuraattorien pitkään jatkunut korostaminen taiteilijoiden kustannuksella on luonut petollisia mielikuvia helposta tiestä näkymiseen. Ja näkyminenhän tuntuu perusteista riippumatta olevan tämän ajan suuri päämäärä. Mutta mitä se kuratointi sitten on? Kenelle sitä tehdään ja miksi?
Lähtökohtahan on se työ jota museoissa ja gallerioissa on aina tehty ja tehdään jatkuvasti, taideteosten kokoaminen näyttelyiksi. Se tarkoittaa monitahoista työkenttää joka taiteen lisäksi sisältää lukemattomien elementtien arkipäiväistä koordinointia yhteistyössä muiden kanssa. Taiteen kehityksen seuraaminen, jatkuva kommunikointi ja verkostojen ylläpitäminen kuuluvat itsestään selvinä tehtäviin. Taideinstituutioissa kuratointi ja taidekasvatus sivuavat toisiaan, niiden molempien päämääränä on määrittää ja tulkita taidetta jostakin tietystä näkökulmasta ja välittää tätä näkemystä yleisölle. Siihen perustuen kuraattori valitsee, yksin tai yhdessä muiden kanssa, taiteilijoita ja teoksia joista yhdessä muodostuu hänen tärkeinä pitämiensä perspektiivien mukaisia uusia merkityksiä.
Näihin merkityksiin voisi palata myös liittyen edellä kuvaamaani taiteen häirintään Kiasmassa. Jos jokin museon yleisötyöhön liittyvistä hankkeista nousee siellä olevan taiteen edelle, olisi varmasti aiheellista tarkastella museon sisäistä työnjakoa. Siihen sisältyvä kuratointi ja taidekasvatus ovat eräänlaista yleisön kasvattamista. Näin asetutaan taiteen ja yleisön väliin, pyrkien ohjaamaan ja koulimaan yleisön kokemusta ja käsitystä. Halutaan tarjota valmiita tulkintoja katsojan vertailtaviksi ja tullaan samalla riistäneeksi tältä löytämisen ja oivaltamisen suuri nautinto. Tulkinta ei enää jää katsojan omaksi, museokäynnistäkin tulee yhteisöllinen elämys kun se ennen oli hiljaista syventymistä katsojan omista lähtökohdista. Näin loitonnutaan yhä kauemmaksi välittömästä ja syvästi henkilökohtaisesta suhteesta taiteeseen. Tämä koskee etenkin näyttelyitä, joissa on kyse useiden eri taiteilijoiden teoksista. Tänä päivänä ei kuitenkaan ole tavatonta nähdä kuratoituja näyttelyitä joissa on yksi teos yhdeltä taiteilijalta. Se herättää taas uudenlaisen kysymyksen kuraattorin roolista. Taiteilijan osuus kaiketi on tehdä kyseinen taideteos, mikä siis on kuraattorin? Tämän vuoden Venetsian biennaaliin osallistuu kaksi suomalaista taiteilijaa mutta kuraattoreita on kolme. Suunta vaikuttaa selkeältä, seuraavalla kerralla voidaan ehkä jo jättää taiteilijat kotiin ja lähettää matkaan joukko kuraattoreita?
Parhaimmillaan kuratoinnilla voi kuitenkin olla suurikin merkitys. Erotakseen pelkästä tuottamisesta sen tulee keskittyä sisältöihin rakenteiden sijasta. Monet taiteilijat tekevät sitä oman työnsä ohella, jolloin jo lähtökohta on taiteellisessa sisällössä ja sen pohtimisessa. Keskustelusta tulee kiinnostavaa kun henkilökohtainen näkemys ja omistautuminen yhdistyvät osaamiseen. Eräs kuratoinnin ulottuvuus voisi olla kirjallisuuden saralta tutun kustannustoimittajan tehtävien kaltainen. Tämän tehtävä on pitkäjänteisesti tukea kirjailijaa ja oman asiantuntemuksensa ja omistautumisensa avulla auttaa tätä kiteyttämään omia vahvuuksiaan. Taiteilijan työ on yksinäistä, keskinäiseen luottamukseen perustuvan suoran palautteen saaminen siitä on arvokasta. Keskustelu taiteesta ylipäätään alkaa kuulua harvinaisuuksiin ajassa, jossa keskitytään aineellisten saavutusten ja valta-asemien vertailuun. Suuri osa taidetta ympäröivästä höttöpuheesta ei kestä lähempää tarkastelua ja karsiutuisi nopeasti pois jos siihen suhtauduttaisiin kriittisesti. Kriittisen keskustelun kannalta olisi hyvä jos osattaisiin erottaa asiat ihmisistä, rakentavaan jäsentämiseen kuuluu olennaisena osana myös kielteinen palaute ja sen asiallinen perustelu, irrallaan taiteilijan persoonasta.
Nuorten taiteilijoiden oma-aloitteisuus ja aktiivisuus ovat tuoneet suuria muutoksia taidekentän perinteisiin käytäntöihin. Uudenlaisia esitysmuotoja ja -paikkoja syntyy jatkuvasti ja niiden myötä myös aiemmat hierarkiat menettävät merkitystään. Eriluonteiset tilat ja niihin tehdyt, monesti paikkasidonnaiset teokset ja erilaiset monitaiteelliset tapahtumat herättävät ajatuksia ja keskustelua. Näissä yhteyksissä vuoropuhelu on usein spontaania ja tapahtuu henkilökohtaisella tasolla, vailla niitä ylimääräisiä kerrostumia joita kasvavat rakenteet ylläpitävät. Vuoropuhelu saa jatkoa erilaisilla vaihtoehtoisilla foorumeilla, kuten verkkojulkaisuissa.
Verkkolehti Mustekalan numeron 3/2013 aiheena on kuratointi. Artikkeleissaan aihetta käsittelevät kuratoinnin opiskelijat sekä Aalto-yliopiston Cumma-ohjelman professori. Puheenvuorojen perusteella kuratointi koetaan välttämättömänä välikätenä taiteen saattamisessa yhteen yleisön kanssa ja sen tekemisessä merkitykselliseksi. Teksteissä hahmotetaan muun muassa kuratointiin liittyviä valta-asetelmia ja sitä yhteisöllistä kohtaamista, joka yhä kiinteämmin on osa myös taidetta. Niistä kiteytyy näkemys, jonka mukaan taide sinänsä ei riitä vaan sen esittämistä tulee ohjata, esimerkiksi kulloinkin vallalla olevien diskurssien ja teorioiden mukaisesti. Toisin sanoen taide määritellään esiasteeksi ja välineeksi, jota kuratoimalla jalostetaan osaksi ’kulttuurista todellisuutta’ ennen kuin se on valmis yleisön kohdattavaksi. Yleisöltä tosin ei kysytä ovatko nämä ylimääräiset kerrostumat sen kannalta välttämättömiä vai säilyttäisikö se mieluummin oman välittömän suhteensa taiteeseen ja löytäisi merkitykset sieltä.