Epäluulo osoittautuu aiheelliseksi, näyttely on kokonaisuutena juuri sekava, ahdistava ja tunkkainen, täysin vastoin sille valittua otsikkoa. Se on kovin sääli sillä edellytykset tänä päivänä harvinaiselle kokemukselle olisivat olemassa: kolme maalaria, joita kutakin ohjaa oma johdonmukainen taiteellinen näkemys ja sen itsestään selvä osuus koko olemisessa. Olisikin ehkä osuvampaa puhua taiteellisesta intohimosta, johon nautinnon lisäksi sisältyy myös tuska, ihmetys ja hallitsemattomuus. Tämänkaltainen olemisen hahmottaminen taiteen avulla alkaa olla harvinaista ajassa, jossa motiivit taiteen tekemiseen monesti löytyvät taiteen ulkopuolelta.

Huonon ripustuksen lisäksi osasyynä näyttelyn sekavuuteen on museoissa jo vitsaukseksi muodostunut muoti-ilmiö sekoittaa vanhaa ja uutta taidetta. Sen lähtökohtana tuntuu näennäisesti olevan pyrkimys havainnollistaa taiteilijoiden mahdollisesti saamia vaikutteita ja kouluttaa yleisöä löytämään yhtymäkohtia taiteen eri vaiheista. Lopputuloksena on sekä vanhan että uuden taiteen altistaminen mahdottomalle: taiteellisen ilmaisun latistaminen vertailun kohteeksi. Taiteilijat ovat hyvin perillä taiteen historiasta ja sen vaikutukset heidän ilmaisuunsa ovat väistämättömät. Vanhojen maalausten ripottelu sinne tänne muistuttaa kuitenkin ajan hengen mukaista pinnallista peli- ja bongausvillitystä. Myös taiteen vaatimat käytännön olosuhteet ovat erilaiset, vanha taide on fyysisesti haurasta ja sitä tulee suojella, mistä syystä koko näyttely nähdään hämärässä.

Korkeila, Merenmies ja Retulainen ovat kaikki syntyneet kuusikymmentäluvun lopussa ja tehneet taidetta yli kahden vuosikymmenen ajan. Sukupolvelleen ominaiseen tapaan he ovat myös asuneet pitkiä aikoja ulkomailla. Kaikkien kolmen taidetta yhdistää se että teokset eivät ole toisistaan irrallisia kompositioita tai muotoon keskittyviä kokeiluja vaan pikemminkin mielen liikettä ja kokonaisuuksia. Jokaisen taiteellinen kieli on jo alusta pitäen muovautunut omanlaisekseen ja sitä olennaisempaa on teoksista välittyvä yhtenäinen sisäinen maailma.

Jukka Korkeilan taiteelliset lähtökohdat ovat vahvasti sidoksissa populaarikulttuuriin ja urbaaniin katutaiteeseen. Hänen ekspressiivinen kuvakielensä rakentuu lukemattomista fragmenteista ja pursuaa alakulttuurien symboliikkaa. Homoeroottiset viitteet ovat suorasukaisia ja inhorealistisia, groteski lihallisuus ja pornografiset elementit toistuvat ja yhdistyvät toisinaan uskonnollisiin vertauskuviin tai erilaisiin iskulauseisiin. Yletön runsaus, toisto ja provokatiivinen levittäytyminen sisältävät runsaasti kuluneita elementtejä. Niitä tasapainottavat itseironia ja päiväkirjanomaiset visuaaliset merkinnät jotka lisäävät uhoon myös vilpitöntä iloa ja surua. Kaiken taustalla sykkii erilaisuuden ehdoton puolustaminen.

Elina Merenmiehen taide on romantiikan ja symbolismin innoittamaa mystiikan ja korkeamman läsnäolon kuvausta. Hänen suuret tummanpuhuvat maalauksensa ovat unenomaisia luonnon suuruuden ylistyksiä. Ne täyttyvät yksityiskohdista, puiden sokkeloiset oksastot ovat suoraan verrannollisia ihmisenä olemisen monimutkaisuudelle. Toisaalta niitä leimaavat myös rauha ja hiljaisuuden kontemplatiivinen lohdullisuus. Pimeyden keskellä saattaa myös kuultaa odottamaton valon kajastus, kuin enteenä oivallukselle tai toivonpilkahduksena tieltään eksyneelle. Uusissa jättiläismäisissä pilvimaalauksissa jo aiemmin satunnaisesti esiintyneet animistiset piirteet koettelevat banaaliuden rajoja. Mustepiirustuksissa Merenmiehen runsaista polveilevista viivoista syntyy intuition ohjailemana dramaattisia ihmisenkaltaisia kuvia. Todellisuuden sijasta kyse on pikemminkin näyistä ja mielentiloista täynnä liikettä ja muuttuvaisuutta.

Anna Retulaisen ekspressiivinen maalaustaide perustuu arjen havaintoihin ja muistikuviin. Jo alusta saakka motiivia tärkeämpää on ollut maalaaminen itsessään. Maalaustaiteen perinteet ja sen peruskysymykset ovat keskeisessä osassa hänen suurelta osin abstrakteissa teoksissaan. Herkkä viiva ja sen kohtaamiset värin kanssa saavat aikaan intensiivisiä, väliin raivokkaitakin tihentymiä, joissa häivähtää tunnistettavia elementtejä. Hamin näyttelyssä on ennen kaikkea Retulaisen uudempia suurikokoisia maalauksia. Ne ovat suurelta osin yltäkylläisen runsaita koloristisia purkauksia, jotka lähes tukahduttavat alleen viivan herkkyyden. Myös värien kirkkaus on voimistunut ja kontrastit kasvaneet.

Näyttelykatalogin ovat tuottaneet yhdessä Ham, Helsingin taidemuseo ja Serlachius-museot. Mäntässä on esillä näyttelyn toinen osa. Katalogi on harvinainen taidejulkaisu. Kullekin taiteilijalle on annettu mahdollisuus pohtia omaa elämäänsä, taiteellista työskentelyään ja siihen liittyviä ajatuksia. Korkeila, Merenmies ja Retulainen kirjoittavat hyvin ja keskittyneesti. On vapauttavaa saada lukea teoriasta ja tulkinnasta vapaata tekstiä elämän ja taiteen merkityksistä. Korkeilan pohdinnat kuolemasta, luopumisesta ja vapaudesta yhdistyneinä berliiniläisen arjen kuvauksiin ovat aitoudessaan tervetullutta muutosta katalogien tavanomaiseen taidepuheeseen. Samoin Merenmiehen ajatukset rukouksesta, toivosta tai epäilystä sekä Retulaisen lakoniset päiväkirjamerkinnät, joissa liikkumisen, arkipäiväisen havainnon ja hiljaisuuden merkitys korostuu.

Katalogissa on kuitenkin muitakin tekstejä. Näyttelyn kuraattori Mika Hannula kirjoittaa omaan hämärän sekavaan tapaansa maalaustaiteen puolustuspuheen, jolla tässä yhteydessä on sijansa kokonaisuudessa. Katalogin tekevät sekavaksi kuvat vanhasta maalaustaiteesta, joka on käsittämätön lisä kolmen keskenään erilaisen maalarin jo hengästyttävän runsaaseen kokonaisuuteen, niin katalogissa kuin näyttelyssä. Turhia ovat tässä yhteydessä myös vanhaa ja uutta maalaustaidetta sekoittavat tekstit kaikessa toistossaan. Vanhaa taidetta olisi tullut käsitellä erikseen, ilman yrityksiä tulkita taiteilijoiden suhdetta siihen. Sen suhteen olisi parempi jos yleisö saisi kaikessa rauhassa katsoa taiteilijoiden maalauksia. Lisää Korkeilan, Merenmiehen ja Retulaisen ajatuksia voi kuulla myös kustakin heistä tehdyssä, hyvin toteutetussa lyhyessä dokumentissa Hamin alakerrassa.

Näyttely on ideana harvinaisen antoisa ajassa, josta pohdinta, keskustelu ja taiteilijoiden ääni puuttuvat lähes täysin. Sääli että sen toteutus alistetaan taidemaailmaa hallitseville trendeille.