TAIDE 3/2022 Kuvataideakatemian jokakeväinen lopputyönäyttely on viime vuosina ollut menossa arveluttavaan suuntaan. Se on kuvastanut taidemaailman laitostumista ja yhdenmukaistumista viileän elegantteine kokonaisuuksineen. Kuraattorien ja tuottajien lisääntynyt vaikutus on tehnyt aiemmin virkistävän sekavista, jännittävistä ja runsaista kokonaisuuksista hallitun pelkistyneitä.
Yllättäen tämän vuoden Kuvan keväässä tuntuu palanneen usko omaan ilmaisuun ja monimuotoisuuteen. On kuin vapautuksen tuulet olisivat riisuneet pois turhat muodollisuudet ja taidemaailman ennalta arvattavat odotukset. Ensimmäistä kertaa aikoihin kaikki teokset ovat nähtävissä samassa paikassa, Kuvataideakatemian uudessa rakennuksessa. Ne levittäytyvät ensimmäisen kerroksen näyttelytiloista pitkin portaita, auloja ja muita paikkoja aina kattoterassille ja kuudennen kerroksen majakkaan saakka. Mikään laji ei nyt hallitse ylitse muiden vaan mukana on niin maalauksia, veistoksia, tilateoksia kuin liikkuvaa kuvaa. On yllätyksiä, sekavuutta ja tekemisen iloa. Aiheet käsittävät niin aineettomia havaintoja, yhteiskuntakritiikkiä, identiteetin rakentumista, muistia ja ympäristöhuolia kuin arkipäivää ja muodon pohdintaa. Alakerran korkeaa tilaa on jaettu osiin jotka auttavat hahmottamaan eri teoksia.
Joukosta erottuu vaiteliaalla olemuksellaan Henrik Härkösen puusta rakennettu illusorinen huussi, ruotsalaisittain nimetty Salahuone. Sen hämärään sulkeutuneena, penkillä istuessa hiljaisuus ja valo yhtyvät meditatiivisen moniaistiseksi kokemukseksi. Tuoreen puun ja havun vieno tuoksu saattelee valonsäteiden siivilöitymistä lautojen raoista, aika pysähtyy ja ympäristö katoaa.
Jaakko Hukkasen suuret koloristiset maalaukset henkivät levollista tunnelmaa. Öljyn ja mehiläisvahan yhdistelmä luo arkkitehtonisiin pelkistyneisiin muotoihin renessanssista muistuttavaa värien hehkua. Hehku voimistuu entisestään väripintojen väreilevissä kohtaamisissa.
Luonnon ja metsien kadotus näyttäytyy lohduttomana Lauri Lähteenmäen lakonisissa mustesuihkuprinteissä. Tekemässään kirjassa hän havainnollistaa metsäkatoa entisestään.
Maija Käyhkön veistosinstallaatiossa ankaran geometriset betoni- ja puuelementit limittyvät saumattomasti toisiinsa. Mahdollisuuksia yhdistelmiin on loputtomasti, lattialle on kerääntynyt ehdotelmia. Vähäeleinen liikuteltaviin moduuleihin perustuva estetiikka inspiroi myös konkreettisesti. Pauliina Wariksen lasilevyissä tulevat näkyviksi lähes huomaamattomat siirtymät ja heijastukset. Niiden eteerinen luonne pääsisi paremmin oikeuksiinsa niukemmilla tukirakenteilla suhteessa teosten aiheeseen.
Xiao Zhiyun monumentaalinen alumiinista laskostettu verho muodostaa eleettömän heijastuspinnan, kuin valmiina kohtaamaan tulevan. Sen takaa löytyvä maalausinstallaatio on sidoksissa arkeen mutta vastaa ja viittaa ennen kaikkea taidemaailmaan liittyviin odotuksiin.
Ruokatorvi ja sen merkitys ihmiselle nousevat keskeiseen osaan Janne Laukkarisen videossa Throat´s stricture. Omakohtainen sairauskertomus muuttuu kiinnostaviksi perspektiiveiksi syömisen ulottuvuuksiin. Video on esimerkki siitä, miten henkilökohtainen aihe etäännytetään vaihtuvien näkökulmien, taukojen ja visuaalisten fragmenttien kautta kiinnostavaksi taiteeksi. Erityisen hyvin kokoavina elementteinä toimivat sekvenssit joissa vain ääni on läsnä.
Laura Pakarinen hapuilee videoinstallaatiossaan kohti osin kadonnutta muistoa. Pienessä animaatiossa piirretty hevonen liikahtelee kerta toisensa jälkeen. Äänettömän tapahtuman merkitykset kasvavat jo pienen mittakaavansa ja vaatimattomuutensa ansiosta vastaansanomattomiksi. Samassa hämärässä tilassa Pakarinen näyttää pyörivän diaprojektorin avulla vaihtuvia kuvia perhealbumista. Kuva kerrallaan ne pakenevat valona pitkin seinää yhtyäkseen itseensä varjon kaltaisiksi heijastuksiksi, antaakseen sitten tilaa seuraavalle. Hauraalla ja katoavaisella olemuksellaan varjot muuttavat perhekuvat saavuttamattomaksi menneisyydeksi samalla kun ne kuvastavat muistin ja muistojen riippuvaisuutta toistosta. Toiston merkitys korostuu myös seinään heijastetussa väreilevässä ympyrässä.
Hyvin hankalasti löydettävissä oleva Sauli Tvaltvadzen lyhytelokuva Kohdennus piirtää lopulta löydyttyään pelottavan tarkkanäköisen kuvan näennäisen vapaan yhteiskunnan jatkuvista pyrkimyksistä puuttua ihmisen elämään. Eero Tiittulan installaatiossa arkisista havainnoista ja löydetyistä esineistä rakentuu käsitetaiteellinen kokonaisuus. Sen sisältö kallistuu kuitenkin vahvasti muotoilun puolelle tarkkaan harkittujen ja toteutettujen sommittelujen tuloksena. Hugo Murtoniemen videoinstallaatiossa pääosassa on anonyymi urbaani tila. Seinälle ripustettu vanha kaaviokuva tilan rakenteesta toimii taustana liikkuvassa kuvassa esiintyville fragmenteille. Osa niistä on Murtoniemen tekemiä löytöjä, jotka hän on huomaamattomasti lisännyt hylättyihin tiloihin. Melankolinen kokonaisuus korostaa ajan merkitystä. Melankolia ja muisti ovat aiheena myös Sara Mannisen runollisen eteerisissä mustavalkoisissa kuvissa.
Toni Elgin abstrakteista maalauksista huomio kiinnittyy erityisesti Punakieleen. Siniharmaassa tummuudessa tuntuu pinnan alla mutkittelevan tuskin havaittavissa oleva punainen lanka kolmessa tasossa. Siellä täällä punaisuuden hehku tiivistyy. Tuloksena on arvaamattomuudessaan vastustamattoman arvoituksellinen ja kiehtova visuaalinen tapahtuma.
Anna-Sofia Nylundin videoinstallaation keskeinen aihe on keskittyneisyys. Määrityksiä pakenevassa teoksessa liikkuvaa kuvaa säestävät erilaiset alkukantaiset äänet, huokaukset ja rummut. Kalmon kaltaiset hahmot liikkuvat umpimähkään tilassa, kuin transsin vallassa, syventyneinä itseensä. Välillä ollaan lumisessa maisemassa ulkona, kuljettamassa tai uittamassa kultaista palloa. Selitysten poissaolo on luonteva osa teoksen olemusta.
Oliver Reuterin öljymaalausten aiheet ovat viestin kaltaisia. Kaksiulotteiset kuvat ja niiden värimaailma kantavat vaikutteita 50-luvun estetiikasta, pelkistyneet muodot erottuvat selkeästi taustasta. Maalaukset on kiinnitetty levyille, litteys korostaa entisestään niistä välittyvää asiallisen informatiivista vaikutelmaa.