TAIDE 5/2016
Tämän päivän todellisuutta hallitsevia elementtejä ovat kaiken nielevä pyrkimys taloudelliseen hyötyyn ja suurelta osin globalisaation aikaansaama yhdenmukaisuuden vaatimus. Nämä koko olemiselle ja varsinkin luovuudelle tuhoisat piirteet ovat saaneet tukevan jalansijan myös taiteen maailmassa. On häkellyttävää, kuinka sokeasti siellä luovutaan riippumattomuudesta ja vapaudesta, antaudutaan välineeksi täysin vastakkaisille pyrkimyksille. Taiteen perusolemukseen kuuluu epävarmuus, sitä ei voi mitata eikä siitä tule koskaan valmista. Sillä olisi siitä syystä edellytykset toimia vastavoimana ja tehdä näkyväksi erilaisia ja odottamattomia ulottuvuuksia. Moni tämän päivän taiteilija ei kuitenkaan ole valmis luopumaan aineellisesta hyvinvoinnista säilyttääkseen riippumattomuutensa. Siitä seuraa väistämättä vallitsevien olosuhteiden hyväksyminen ja suostuminen taiteellisen koskemattomuuden menetykseen.
Ikuinen ristiriita taiteilijan toimeentulon ja kiinnostavan taiteen syntymisen välillä on johtanut yritysmaailmasta tuttujen rakenteiden yleistymiseen taidemaailmassa. Tänä päivänä ei ole tavatonta, että erilaiset instituutiot puuttuvat taiteen tekemiseen tuottamisen varjolla. Siitä mikä aiemmin tapahtui omin ehdoin työhuoneen yksinäisyydessä tulee yhä useammin osa yhteisöllistä tuotantoa, jonka luonnetta enemmän tai vähemmän näkyvästi ohjailevat tuottajien toiveet. Ne taas ulottuvat helposti teoksen ominaisuuksiin, jolloin teos alkaa muistuttaa tilaustyötä. Tilaustyö on perinteisesti ollut luonnollinen käytäntö taideteollisuudessa, joka monistettavuutensa ja kaupallisten tavoitteidensa vuoksi on riippuvaista yleisön mieltymyksistä. Vapaan taiteen idea on päinvastainen, se syntyy tekijänsä lähtökohdista vailla ennalta määrättyjä, ulkoisia päämääriä. Kun näitä alkaa kertyä, lopputuloksena nähdään usein trendikästä visuaalista massaa, josta omintakeisuus on kaukana. Ulkoisten vaatimusten lisäksi toinen taiteen tuottamisen kääntöpuolista on sen nurinkurinen logiikka. Lähtökohtana on tätä nykyä yleistynyt vaatimus rahoituksesta jo ennen teoksen syntyä. Tällä käänteisellä järjestyksellä harvoin syntyy mitään merkittävää. Niin hankalalta kuin se keskiluokkaistuneen taiteilijan mukavuudenhaluisessa todellisuudessa saattaa tuntua, eriasteinen kamppailu olosuhteita vastaan on usein hedelmällinen lähtökohta luoville ratkaisuille.
Konkreettinen esimerkki tuottamisen ongelmista on nähtävissä Tukholmassa, jossa Magasin 3:ssä avautui syyskuussa yhdysvaltalaisen Tony Ourslerin (s. 1957) laaja, osin retrospektiivinen näyttely. Oursler tuli 1990-luvulla tunnetuksi kepeän anarkistisista videoinstallaatioistaan. Niissä surrealistisvaikutteiset nukkehahmot olivat usein joutuneet kiperiin tilanteisiin. Ne saattoivat tasapainoilla tikun nokassa tai kurkistella puoliksi litistyneenä sohvan alta. Hahmojen kasvot koostuivat muljahtelevista projisoiduista piirteistä, joista kuului satunnaisia solvauksia tai absurdia jatkuvasti soljuvaa puhetulvaa. Näiden teknologiaa hyödyntävien mutta sen onnistuneesti sivuseikaksi jättävien teosten jälkeen Ourslerille on käynyt samoin kuin niin monille muille maineeseen kohonneille. Teosten koko on jatkuvasti kasvanut ja omalaatuisuus on vaihtunut neutraaliin kaavamaisuuteen. Kuin muistona varhemmista kokeiluista teoksissa esiintyy yhä silmiä ja suita. Leikkisä surrealismi on vaihtunut mainoksista tutuksi anonyymiksi kuvavirraksi vailla kiteytynyttä ajatusta. Arvaamaton ja pienimuotoinen absurdius ovat pelkkä muisto vain. Uusin teoksista on Magasin 3:n tuottama jono parimetrisiä kasvonmuotoisia paneeleja. Niihin heijastetut kasvot muistuttavat erehdyttävästi kosmetiikkamainoksia, lisänä koristeelliset välkkyvät viivat eri väreissä ja näennäisenä aiheena kasvojentunnistusohjelma.
On valitettavaa, että taiteelliseen laatuun lähes 30 vuoden ajan panostanut Magasin 3 näyttää siirtyneen ajan hengen mukaiseen onttojen mielikuvien luomiseen ja ylläpitämiseen. Yhtä valitettavaa on taiteilijan taantuminen. Se ei kylläkään ole tavatonta.
Taidemaailman kirjoittamattomat säännöt tuntuvat lähes poikkeuksetta kannattelevan kerran maineeseen kohonneen taiteilijan uusienkin töiden merkitystä, riippumatta niiden ominaisuuksista. Olen monesti pohtinut syitä siihen. Osittain se varmasti liittyy keskustelun ja kritiikin puutteisiin. Kun yhdessä on päätetty taiteilijan tekevän merkittävää taidetta, uudetkin teokset nähdään suhteessa henkilöön. Vaikka aihettakin olisi, niitä ei kyseenalaisteta, korkeintaan niistä vaietaan. Se on väärin, niin taidetta kuin taiteilijaa kohtaan. Kritiikki ei kohdistu taiteilijaan henkilönä vaan hänen tekemiinsä teoksiin, kuvittelisin asiallisen vuoropuhelun niiden merkityksistä kiinnostavan myös tekijää. Joskus ulkopuolisen näkemys saattaa synnyttää toisenlaisen, itselle yllättävän perspektiivin jonkin asian hahmottamisen suhteen. On inhimillistä aluksi sokaistua saamastaan tunnustuksesta. Säilyttääkseen taiteellisen riippumattomuutensa sokaistumisesta olisi kuitenkin syytä pian toipua ja jatkaa matkaa. Virheettömyys ja pelkät onnistumiset ovat mahdottomuus, kukaan ei kykene niihin. Epäonnistumiset ovat luomisen välttämätön elementti, ilman kykyä niiden näkemiseen ja hyväksymiseen kaikki työ jää vajavaiseksi ja taantuu. Virheet ovat usein alku merkittäville suunnanmuutoksille. Toisaalta täydellisyys, olkoonkin virtuoosinomaista välineen hallintaa, on harvoin kiinnostavaa jatkuvan toiston tultua itse aiheeksi.
On surullista nähdä monien etabloitujen taiteilijoiden takertuvan menestystä tuoneeseen ilmaisuun. Eräs syy siihen saattaa olla pelko uuden arvaamattomuudesta ja arvostukseen sekoittuvasta arvostelusta. On silti vaikea käsittää ympäristön reaktioiden ja aineellisen turvallisuuden tulevan taiteellista integriteettiä ja itsekunnioitusta tärkeämmiksi.