On aina yhtä ilahduttavaa kohdata jotakin koskettavaa, etenkin kun se tapahtuu odottamatta. Hamissa juuri päättynyt Jenni Eskolan näyttely Ajan kanssa oli hiljaisuudessaan tällainen kokemus.
Eskolan taide on pohdiskelua, havainnointia ja sen hidasta kääntämistä taiteen kielelle. Näyttelyn keskeinen teossarja, Evergreen, perustuu kaikessa aineettomuudessaan aineeseen, orgaanisen väriaineen siirtämiseen paperille. Pääosassa ei ole viiva tai muoto vaan se ihme ja muuttuvaisuus joka kätkeytyy kaikkeen elolliseen. Lehtivihreä levittäytyy paperiarkeille, kunnes se vähitellen haalistuu ja lopulta katoaa kokonaan valon vaikutuksesta. Arkit tuntuvat elävän kehystensä suojissa ja niiden väriskaala liikkuu hennon vihreästä ruskean sävyihin. Teosten abstraktin herkkä ilme palauttaa mieleen varhaisen kesän läpikuultavan väreilevän vihreyden tai syksyn värjäämien peltojen lakastuneiden värien kauneuden. Hennon monokromisissa arkeissa kiteytyy aavistus luonnon olemuksesta, värien lukemattomista vaihteluista ennen kuin ne vähitellen muuttuvat olemattomiksi. Siellä täällä esiintyy pieniä viipyviä hiukkasia kuin muistona kasvin entisestä olomuodosta. Kaikki elävä kuihtuu väistämättä ja sisältää hauraudessaan luopumisen kauneutta. Eskolan pyrkimyksessä on merkkejä siitä mikä tekee taiteesta merkityksellistä: yrityksestä edes hetkeksi tavoittaa saavuttamatonta. Yhä uudelleen.
Odottamattomaksi Eskolan näyttelyn teki se, että siitä ei ollut tullut mitään tietoa. Helsingin taidemuseo koki suuria muutoksia pari vuotta sitten kun Tennispalatsin näyttelytilaa remontin yhteydessä suurennettiin ja Kluuvin galleria jostakin käsittämättömästä syystä lopetettiin ja siirrettiin sen yhteyteen. Lähes viisikymmentä vuotta galleriana toiminut, arkkitehti Aarno Ruusuvuoren varta vasten galleriaksi suunnittelema hieno tila oli Helsingin viimeisiä omaleimaisia ja erilaisia näyttelytiloja ajatuksia herättävine näyttelyineen. Globaalien tuulien puhaltaessa se rationalisoitiin uuden Hamin yhteyteen. Syyksi sanottiin Kluuvin gallerian vaikea saavutettavuus, turistikortteleissa keskellä Helsinkiä… ja vähäiset kävijämäärät.
Kun galleria nyt on pakotettu Tennispalatsiin herää kysymys: miksi sitä väheksytään eikä sen näyttelyihin lähetetä kutsuja? Hamin kiinnostavin sisältö vaikuttaa kiteytyvän juuri entiseen Kluuvin galleriaan suurten näyttelyiden spektaakkelien ulottumattomissa. Olen useita kertoja kysellyt museosta miksi näyttelyistä ei saa tietää. Vastaus on aina sama: taiteilijat kai lähettävät itse kutsuja ystävilleen. Kluuvin gallerian tuhoksi koitunut museon passiivisuus tiedottamisen suhteen jatkuu näin edelleen Tennispalatsissa. Onko tämän päivän teknologisessa tilanteessa mahdotonta napin painalluksella saada lähtemään tietoa museon näyttelyistä, muillekin kuin taiteilijan lähipiirille? Eikö se kuulu olennaisena osana museon tehtäviin?