Kokeellisen dokumenttielokuvan runollinen olemus

TAIDE 6/2011 Eräs Turun kulttuuripääkaupungin ohjelmiston helmistä oli Åbo Akademin, Turun yliopiston ja Kolmas tila – Tredje Rummet ry:n yhteistyössä järjestämä Vastakertomus 2011. Viikon aikana oli tilaisuus osallistua seminaariin ja nähdä teatteriesityksiä ja elokuvia. Aiheena olivat kriittinen ajattelu ja vaihtoehtoiset näkökulmat. Pääpuhujia olivat ranskalainen filosofi Michel Onfray, kirjailijat ja filosofit göteborgilaisesta Clandestino-instituutista sekä amerikkalainen elokuvaohjaaja, kirjailija ja säveltäjä Trinh T. Minh-Ha.

Alkujaan vietnamilainen Trinh T. Minh-Ha (s. 1952) on postkolonialistisen ja feministisen teorian tärkeitä tutkijoita joka on julkaissut useita kirjoja. Hän on opettanut useissa yliopistoissa Yhdysvalloissa ja toimii parhaillaan professorina Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa. Turussa näytettiin kaikki hänen seitsemän elokuvaansa. Hänen elokuviaan ei ole helppoa määritellä. Ne liikkuvat kuvataiteen ja kokeellisen elokuvan alueilla ja ovat pääosin dokumentaarisia, poikkeuksena fiktiiviset A Tale of Love (1995) ja Night Passage (2005).

Tunnetuimpia elokuvista on Reassemblage (1982), erilainen dokumenttielokuva Senegalista. Dokumenttielokuvaksi sen tekee aihe, keskittyminen kuvaamaan pienen kylän todellista elämää vailla käsikirjoituksia tai dialogia.

Tuloksena on fragmentaarista liikkuvaa kuvaa jossa värit, ääni ja valo ovat tärkeässä osassa. Yhtäläisyydet perinteiseen etnografiseen kuvaan ovat vähäisiä. Senegalilainen arki piirtyy elokuvassa runollisin keinoin. Unenomainen mykkäelokuvista tuttu katkonaisuus etäännyttää yhdessä visuaalisen aistillisuuden kanssa arjen toiseen ulottuvuuteen ja saa aikaan hypnoottisen kokonaisuuden. Lähikuvat, toisto ja fragmentaarisuus luovat pohjan rumpujen ja luonnonäänien rytmiselle vaihtelulle joka toisinaan odottamatta muuttuu yhteisön ääniksi.

Äkilliset hiljaisuudet tihentävät ilmaisua jota vielä tiivistävät Minh-Han omat pohdinnat havainnoistaan. Minh-Ha suhtautuu kriittisesti niihin tapoihin joilla vieraita kulttuureja kautta aikojen on esitetty. Kolonialismin perintönä syntyi pyrkimys esittää muiden todellisuus erilaisten valtarakenteiden kautta jolloin se on jo valmiiksi määriteltyä ja perustuu voimakkaampien ennakkokäsityksiin. Minh-Ha ei pyri määrittämään totuutta tai yhden näkökulman oikeutusta vaan asettuu pikemminkin yhdessä katsojan kanssa ihmettelemään kulttuurin monisyisiä rakenteita. Hän haluaa saada meidät näkemään toisin ja panemaan merkille yksityiskohtia joiden yhdistyessä merkityksetkin laajenevat. Omien sanojensa mukaan hän haluaa meidän ”kuulevan silmillämme ja näkevän korvillamme”.

Japanissa kuvattu digitaalinen elokuva The Fourth Dimension (2001) on sekin esseistinen matka jossa Japanin ikiaikaiset perinteet yhdistyvät urbaaniin teknologiaan. Jatkuva liike ja sarjallisuus vaihtuvat välillä luonnon ihmeellisen levollisiin näkymiin ja kontemplaatioon.

Äänimaailmalla on tärkeä osa vaikutelmien kokoamisessa. Junaliikenteen fyysiset rakenteet nousevat esiin vauhdin ja graafisten havaintojen myötä ja muuttuvat tämän päivän arkirunoudeksi. Ihmisen osa ympäröivässä yhteisössä hakee muotoaan, yhteiskunnan monenlaiset muutokset vaativat jatkuvaa uudelleen määritystä. Erilaiset naamiot ja rituaalit yhdistävät kaikuja vanhan kulttuurin perinteistä nykyajalle ominaiseen kollektiiviseen ja populaarikulttuurin leimaamaan toistuvaan liikkeeseen. Entisajan konkreettisilla merkityksillä ladatut hienostuneet rituaalit muuttuvat karnevalistisen ja kaupallistuneen ajan aineellisiksi merkeiksi. Maallinen ja henkinen kohtaavat jatkuvana katkonaisena virtana.
Minh-Han pohdinnat merkityksistä jättävät tulkinnan avoimeksi ja korostavat siten kuinka olennaista on jatkuvan tiedostamisen läsnäolo.

Dokumentinkaltainen vieraiden kulttuurien kuvaus on yhä tavallisempaa myös kuvataiteessa. Monikanavaisissa videoinstallaatioissa on lähtökohtana monikulttuurisuutta koskettelevia todellisia tapahtumia. Postmoderniin tapaan ne kuitenkin monesti huolettomasti sekoittuvat fiktioon ja jäävät siten mielikuvituksen värittämälle kevyelle tasolle.

On modernin teknologian luoma illuusio kuvitella pystyvänsä ymmärtämään itselleen vieraan kulttuurin rakenteita. Fiktion sijoittaminen tiettyyn kulttuuriseen kontekstiin edellyttää kuitenkin senkaltaista sisäistämistä tullakseen uskottavaksi. Muussa tapauksessa tuloksena on muodon estetiikkaa vailla sisältöä.

Hyvä esimerkki tästä ovat brittiläisen Isaac Julienin ylimaallisen kauniit ja samaan aikaan täysin ulkokohtaiset videoinstallaatiot lähtökohtanaan vierastyöläisten onnettomat kohtalot tai Afrikan pakolaisvirrat länteen. Kurjuus ja epätoivoinen ahdinko eivät romantisoidun estetiikan kautta muuksi muutu. Myös Eija-Liisa Ahtilan alkujaan analyyttinen ja yhtenäinen työskentelytapa on viime vuosina kääntynyt yhä enemmän tähän suuntaan. Hänen teoksensa Missä on missä (2008) on komeaa liikkuvaa kuvaa jonka kulttuurien sekoitus fiktiivisine osineen jättää jälkeensä lopulta jäsentymättömän tyhjyyden.

Minh-Ha erottaa fiktion ja dokumentaation eri kokonaisuuksiinsa. Dokumenttielokuvissaan hän rakentaa kokeellisin tavoin dramaturgian olemassa olevasta todellisuudesta ja sen sävyistä. Niitä tarkastellaan eri perspektiiveistä joille hänen omat pohdintansa luovat lisää vivahteita. Hän käsittelee kaiken aikaa toiseuden olemusta ja siihen johtavia seikkoja. Kärjistämättä toiseutta dramaattisiin onnettomuuksiin hän kuvaa arkipäivää ja hakee sieltä merkityksiä. Hän liikkuu luontevasti marginaaleissa ja tuo esiin vaihtoehtojen runsauden kyseenalaistaen jatkuvasti itsestäänselvyyksiä.

Ihmisen identiteetti rakentuu monista kerrostumista joissa muistoilla ja kulttuurisilla siteillä on vahva sijansa. Minh-Ha uudistaa perinteistä dokumenttielokuvaa ja lähentää sitä kuvataiteeseen tuomalla siihen avoimuuden ja arjen visuaalisen runouden.