TAIDE 3/2017 Kuvan kevät 2017 Tämänvuotinen versio Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä jakaantuu Kuvataideakatemian omiin gallerioihin, väliaikaiseen lisätilaan sekä Ham-kulmaan Tennispalatsissa. Valmistuvia taiteen maistereita on kaikkiaan neljäkymmentäkuusi. Tällainen vuosittainen määrä maan korkeimmasta opinahjosta on pienessä maassa kohtuuttoman suuri ja kattaa sitä paitsi vain murto-osan eri laitoksista vuosittain valmistuvista taiteilijoista.
Vaikutukset ovatkin selkeästi nähtävissä kokonaisuudessa, joka ensi näkemän ilahduttavan sekavuuden jäljiltä osoittautuu varsin keskinkertaiseksi. Installaatiot kasvattavat vuosi vuodelta suosiotaan ja ovat jo hallitsevia kaikissa tiloissa. Ne ovat myös paisuneet kooltaan ylenpalttisiksi suhteessa aiheeseensa. Opetuksesta tuntuu unohtuneen hahmottamisen ja kiteyttämisen taito, kaaoksesta ja runsaudestakin tulee välittyä selkeä näkemys. Tilateoksessa on kirjaimellisesti jokaisella pienimmälläkin osasella oltava tarkoitus suhteessa aiheeseen, tilaan ja ympäristöön.
Tämän taitaa Dylan Ray Arnold (s. 1982), jonka installaatio on polveilevassa runsaudessaan ylistys pienten havaintojen merkitykselle. Hänen teoksensa on sidoksissa arkipäivään ja ottaa sieltä osakseen näennäisen vähäpätöisiä fragmentteja. Arnoldin käsissä niistä syntyy rönsyilevän yhtenäinen teos, jossa elementtien toisto luo riemastuttavia oivalluksia täynnä iloa ja estetiikkaa. Esinekoosteita sitovat yhteen aasialaisesta tekstiiliperinteestä inspiraationsa saaneet viivoin toteutetut maalauskääröt.
Kuten tämän päivän taidemaailmassa ylipäänsä, täälläkin on selkeästi havaittavissa ääri-ilmiöitä. Eräs yleisimmistä on populismiin perustuva, ulkoista muotoa sisällön kustannuksella painottava, jo tutuksi tulleiden ilmiöiden yhdenmukainen toistaminen. Siihen kuuluu mainoksista ja populaarikulttuurista poimittujen aiheiden siirtäminen sellaisinaan taidekontekstiin, höystettynä pyrkimyksellä muotoilun anonyymiin tyylikkyyteen. Lopputuloksena syntyy kiiltokuvankaltaisia tuotteita tyhjää täynnä. Tämä laji on suuria yleisöjä puhuttelevassa harmittomassa näyttävyydessään taidemarkkinoiden suosiossa. Esimerkiksi Reija Meriläisen (s. 1987) se on jo vienyt Kiasman ARS-näyttelyyn ja täällä hän on edelleen hionut konseptia videoinstallaatiossaan. Sen kaikki osat ovat tarkkaan harkittuja, aina näennäisen vaaran illuusiosta huolellisesti suunniteltuihin designtyynyihin saakka. Vain sisältö puuttuu.
Ongelmalliseksi saattaa tulla myös liiallinen henkilökohtaisuus kuten Iona Roisinin (s.1989) videoteoksessa autistisesta pikkuveljestään. On kiusallista seurata veljen altistamista kameran tungettelevalle läsnäololle ja herääkin kysymys: onko kaikesta tehtävä taidetta? Jos vastaus on myöntävä, koskee seuraava kysymys toteutusta. Eikö läheistä aihetta olisi jollakin taiteen lukemattomista keinoista mahdollista jäsentää etäännyttäen, pysytellen käsitteellisellä tasolla? Iiris Kaarlehdon (s. 1987) installaation anti on siihen kuuluva ääninauha, jolla hän pohtii taidetta ja sen tekemisen suhdetta elämäänsä. Pohdinnan soisi tavoittavan myös kaikki ne, jotka valmiina kompromisseihin häikäistyvät ulkoisista seikoista ja tyhjistä mielikuvista.
Merimiehenkadun varsinaisen galleriatilan keskelle on rakennettu korkea seinä. Kuin neljänkymmenenkuuden taiteilijan ryhmänäyttelyssä ei olisi riittävästi sulattelemista, seinään on yhdeksi sekamelskaksi kerätty kultakin pienoisteos. Miksi?
Tennispalatsin Ham-kulmasta erottuu Virpi Viljanmaan (s. 1978) kulunut liikenteenjakaja. Täällä se raikkaalla vähäeleisyydellään ja oudolla perspektiivillään herättää kysymyksen läsnäolon ja joukkoon kuulumisen lähtökohdista. Elissa Eriksson (s. 1982) on ottanut Tennispalatsin vanhan lippukioskin käyttöön ja myy siellä rahaa vaihtelevaan kilohintaan kommenttina sen sopimuksiin perustuvan arvon mielivaltaisuuteen.
Jostakin syystä Kuvan kevään ajatuksia herättävimpiä teoksia löytää usein Lönnrotinkadun pienemmästä galleriatilasta. Niin nytkin. Tero Niskasen (s. 1982) hienovaraisessa installaatiossa pääosassa ovat tilallinen avaruus ja vähäeleisyys, helmenään pikkuriikkinen teräsjauhosta koostuva varjo ja sen toistuva tuskin huomattava liikahdus. Harvalukuisista maalareista erottuu täällä esillä oleva Iisa Maaranen (s. 1987). Hänen työnsä lähtevät arjen havainnoista, jotka liikkuvat lopulta varjojen ja jokapäiväisyyden välimaastossa, aiheenaan olemisen ihmettely. Toistuvien lähes aineettomaksi muuttuvien muotojen joukot luovat arkeen runollisen ulottuvuuden, jota maalausten nimet määrittävät toisin. Saara Hyvärisen (s.1979) esseistinen video on silkkaa maalauksellista runoutta. Sillä on kuitenkin vahvat juuret arjessa, jossa kanojen munimistavat, lumenpudotuksen yhteydet vuoristoon ja kamelien verisolujen poikkeuksellinen soikea muoto ovat yhtäläisen kiinnostuksen kohteena. Pohdinnan visuaalinen toteutus on kiireettömän aistillista, syklisellä rytmisyydellään se inspiroi ja muistuttaa jatkuvasti läsnä olevan arjen ihmeellisyydestä.