TAIDE 4/2009 Kaarina Kaikkonen on tullut tunnetuksi mittavista tilateoksistaan joiden lähtökohtana on ollut suru ja kaipuu. Ne rakentuivat aluksi hänen läheistensä jälkeenjääneistä pukineista ja kengistä. Näistä syntyi koruttomia ja vahvasti latautuneita teoksia kunnes vähitellen koon laajetessa niissä alkoi yleisemmin tiivistyä se jäyhä arvokkuus joka vielä viime vuosisadan puoleenväliin hallitsi puutetta kärsivän agraariyhteiskunnan yhteistä olemusta.

Olennaista kaikille hänen töilleen on ollut se perusvire joka antaa merkityksen yksittäisen ihmisen menneisyydelle yhdessä kaltaistensa kanssa. Se melankolia ja kunnioitus joka on aistittavissa näistä menneen ajan merkeistä.

Miesten vanhat puvuntakit joita Kaikkonen paljolti on käyttänyt installaatioissaan sisältävät monisyisiä vertauskuvia. Niiden luomilla mielikuvilla ei ole paljonkaan tekemistä nykyisyyden kanssa. Ne viittaavat kuluneella ja tummalla olemuksellaan aikaan jolloin tottumattomat vain suuren ilon ja varsinkin surun hetkinä pukeutuivat niihin. Ne synnyttävät tunteen karusta juhlallisuudesta joka rituaalin tavoin korostaa tilanteen erityisyyttä. Kun ne Kaikkosen käsissä vielä saavat yhtenäisen muodon julkisessa tilassa, on tuloksena ollut riipaisevia muistumia jotka toiston ja pysähtyneisyyden kautta ovat välittäneet vahvoja kokemuksia menneestä ajasta. Ja toisaalta eleen hetkellisyys, kokonaisuuden yllättävä ilmaantuminen julkiseen tilaan jonka se ottaa haltuunsa kadotakseen sitten jäljettömiin.

Viime aikoina Kaikkosen töiden vakavuus on alkanut liudentua ja tuntuu kuin jonkinlainen keveys alkaisi vallata alaa. Raskaat takit ovat alkaneet antaa sijaa vaaleansävyisille paidoille. Samalla ne ovat kaikessa keveydessään muuttuneet enemmän yksilöiksi, ilman sitä yhteisyyden tuomaa painoa joka takeissa loi niiden erityisen, kaikkia koskettavan luonteen.

Kaikkosen tämänkesäinen installaatio Tampereella, Finlaysonin vanhojen teollisuuskiinteistöjen keskellä, keskittyy juuri paitoihin. Ne on ripustettu korkealle aukion yläpuolelle jolloin ne muistuttavat Välimeren maista tuttuun tapaan kuivumaan ripustettua pyykkiä. Täällä ne kuitenkin hukkuvat avaraan autiuteen, narujen päät on jätetty tyhjiksi samaan aikaan kun itse paidat keskellä muodostavat eräänlaisen ristinmuotoisen kuvion. Vaikutelma on jotakin arkipäiväisyyden ja yllättävän ehdotelman väliltä mutta ei kuitenkaan kanna pidemmälle. Kaikkosen aiemmin lähistölle tekemän takki-installaation suggestiivinen voima jää nyt vaisuksi eikä pärjää vanhojen rakennusten intensiiviselle arvokkuudelle. Paidoista puuttuu se yhteisöllinen voima ja raskas pinnan alla kytevä dramatiikka joka pitkälti loi takkikokonaisuuksille niiden maagisen luonteen. Aiempi runsaus ja tiheys on monessakin mielessä muuttunut väljyydeksi.