TAIDE 1/2020 Joskus harvoin saattaa näyttelyssä tuntua siltä ettei sieltä millään malttaisi poistua. Heta Kuchkan ja Minna Leinosen luoma ääni-installaatio Myymälä2:ssa pitää otteessaan tällä tavoin. Pienen kellarigallerian huoneissa on viisi pientä monitoria, joiden kuva ja ääni muodostavat tiheän kokonaisuuden. Viisi muusikkoa on saanut valita kukin itselleen merkityksellisen paikan Helsingissä soittaakseen siellä omaa instrumenttiaan. Lopputuloksena on instrumentaalista improvisointia vuoropuhelussa paikan olemuksen kanssa. Tämä improvisointi lähtökohtanaan on Minna Leinonen koonnut yhteen musiikkiteoksen, jonka ilmavat ja muuttuvaiset abstraktit sävelkulut asettuvat eräänlaiseksi kokeelliseksi eteerisyydeksi Debussyn hengessä ja luovat vastustamattoman inspiraationtäyteisen ilmanalan. Sen visuaalisena vastineena Kuchkan liikkuva kuva keskittyy kunkin muusikon läsnäoloon valitsemassaan paikassa, ei henkilökuvana vaan pikemminkin osana paikan olemusta ja sen vaikutuksena ääneen. Toisin sanoen muusikko nähdään kaukaa kuvattuna hahmona, joka vuoropuhelussa instrumenttinsa ja paikan kanssa kuuntelee ja aistii paikkaa, kohtaa sen äänellisistä lähtökohdista.
Kuchka on videokuvallaan tallentanut tilanteet ja nähnyt selvästi vaivaa tunnelman eteen. Niinpä vähäeleisiin kuviin on tarttunut maagisia hetkiä. Metsässä sammaleen ympäröimän tumman suonsilmän läheisyydessä klarinetin sävelet tapailevat kaikuja lintujen ja luonnon äännähdyksistä. Kukkulan laella, patinoituneen vanhan kellarin oviaukossa, sellosta lähtevät sävelet heijastavat vapaan etenemisen äärettömyyttä vasten taivasta. Huilun liitelevät ja pehmeästi säntäilevät kaiut koetaan tuulen saattelemina autioilla kallioilla, hitaasti aaltoilevan meren rannalla illan tummetessa. Pianistista hahmottaa ainoastaan selän hänen istuessaan instrumenttinsa ääressä kahvilan tyhjällä terassilla vanhan talon kulmassa. Intuitiiviset sävelet kaikuvat urbaanissa ympäristössä, on hämärän kosteaa ja vain silloin tällöin satunnainen ohikulkija hitaasti loittonee näköpiiristä. Näkymä on levollisen maalauksellinen, punertava valo heijastuu kosteasta asfaltista oksien piirtyessä sivuun vasten talon vaaleaa seinää. Kuin runollisen kokonaisuuden välttämättömänä rosona seisoo harpisti pienen mini-instrumenttinsa kanssa keskellä Linnanmäkeä sijaitsevalla avoimella torilla. Arkipäiväinen ympäristö, ympärillä liikkuvat huvittelemaan tulleet ihmiset ja vuoristoradan satunnainen kolina hänen takanaan antavat osuutensa harpusta kumpuaviin äkillisen rytmisiin ääniryöppyihin. Kaiken kaikkiaan paikoista ja niiden inspiroimasta musiikista muodostuu levollisen ilmava ja monitahoinen kudelma, joka lumoaa täysin.
Siksi suhtaudun aluksi epäilevästi gallerian takaosassa olevaan videoon Making of, taasko nykyisin niin yleisiä selityksiä ja sanallisia kuvauksia siitä minkä pitäisi olla koettavissa teoksesta itsestään? Nekin tekevät kuitenkin poikkeuksen, videolla muusikot pohtivat kiinnostavasti paikkojensa merkityksiä ja äänen osuutta niihin, kuten tuulen tai vesipisaroiden olemusta. Vaikutuksen tekee esimerkiksi pianistin pohdiskelu urbaanin kotiympäristönsä erilaisista ulottuvuuksista, naapurista kuuluvien äänten vivahteista suhteessa ympäröivään elämään ja ylipäänsä havainnoista paikan fyysisestä todellisuudesta.
Tämän pohdiskelevan ja moniaistisen kokeilevan teoksen jälkeen on valaisevaa törmätä toiseen, lehdistössä ylenpalttista suitsutusta saaneeseen musiikkiteokseen. Kiasmassa esillä oleva palkitun islantilaisen Ragnar Kjartanssonin, niin ikään musiikkiin ja paikkaan keskittyvä teos The Visitors on yhdeksänkanavainen jättispektaakkeli. Lähtökohdiltaan se muistuttaa Kuchkan ja Leinosen teosta mutta on toteutukseltaan täysin päinvastainen. Se edustaa populaarikulttuuria ja keskittyy tuttuihin tarinallisiin mielikuviin kolossaalisessa mittakaavassa. Siinäkin muusikot soittavat omia instrumenttejaan erossa toisistaan, vanhan kartanon ajan merkitsemissä esineitä ja yksityiskohtia pursuavissa tiloissa. Kenelläkään heistä ei ole paikkaan henkilökohtaista suhdetta, se toimii kulissina romanttisen sentimentaaliselle, ABBA-yhtyeen levystä inspiraationsa saaneelle kappaleelle. Muusikoiden erilliset osuudet on synkronisoitu soimaan yhdessä, samaan aikaan. Teatteriesityksen tapaan teoksella on dramaturginen kaari, sen aluksi nähdään muusikoiden asettumista kukin tilaansa, virittelyä ja odotusta. Varsinainen musiikkiosuus kestää melkein tunnin ja koostuu yhden kappaleen loputtomasta toistosta. Lopuksi muusikot avaavat samppanjapullon ja vaeltavat ulos talosta kaukaisuuteen pitkin sumuista niittyä, vielä toistaen yhä uudestaan samaa kertosäettä. Erotuksena Kuchkan ja Leinosen vähäeleisen meditatiivisesta installaatiosta Kjartanssonin ilmaisu on teatraalista ja pyrkii korostamaan sitä mikä jo on tunnistettavissa. Yleisöä kosiskelevien populaarikulttuurin myyttien toistaminen näkyy muun muassa sovinnaisten menestyksen merkkien, paksujen sikarien tupruttelun tai valuvan samppanjan muodossa. Parhaimmillaan teos on muusikoiden uppoutuessa omiin instrumentteihinsa, vanhojen tilojen tunnelmallisessa hämärässä. Samalla se osuu suoraan tämän päivän sosiaalisen median ylläpitämiin unelmiin luomalla yleisölle hetkeksi illuusion intiimiin sisäpiiriin kuulumisesta. Jättiläismäisten valkokankaiden ja niissä esitettävien kuvaelmien sirottelu ympäriinsä, banaalin kertosäkeen päättymätön toisto ja lopun latteus kiristävät kärsivällisyyttä. Nykyisin kovin yleinen illuusio siitä että määrä ja koko korvaisivat laadun on täälläkin valitettavan selkeä, teosta olisi huoletta voinut kiteyttää ja lyhentää puolella.
Taiteessa mikä tahansa on mahdollista ja kaikelle on tilaa. Vähäeleisten ja pohdiskelevien teosten jääminen spektaakkelien varjoon on kuitenkin valitettavaa. Silloin myös vain harvat pääsevät osalliseksi siitä ehtymättömän inspiraation tunteesta joka syntyy asioiden havaitsemisesta uudessa valossa.