TAIDE 2/2012 Lehdessä julkaistun artikkelin olennaiset osat ovat teksti ja sen otsikko. Sen lisäksi otsikon alle lisätään toisinaan ingressi joka on lyhyt tiivistelmä artikkelista.

Kirjoitan taidekritiikkiä mutta en tunne journalistiikan käytäntöjä. Oma suhtautumiseni ingresseihin on ollut melko lailla välinpitämätön. En kirjoita niitä itse, luultavasti siksi ettei sitä koskaan ole pyydetty. Nähtyäni ne lehdessä lisättynä omaan tekstiini olen monesti hämmästellyt niiden luonnetta joka on saattanut olla kaukana niistä ajatuskuluista joita olen yrittänyt tekstissäni hahmottaa. Ne ovat olleet toimituksen tulkintoja tekstini sisällöstä tai sen päämääristä. Itse olen tähän asti pitänyt ingressejä kirjojen takakansitekstien kaltaisina: ne on laatinut joku muu kuin kirjoittaja pyrkimyksenään herättää lukijan mielenkiinto kyseistä tekstiä kohtaan. Näin ollen olen pitänyt selvänä että ne irrotetaan tekstin sisällöstä.

Olen hämmästyneenä vastaanottanut Taide-lehden artikkeleistani kimmastunutta palautetta jonka lähtökohtana on suurelta osin ollut juuri ingressin välittämä tulkinta. Viimeisimpänä Eija-Liisa Ahtila kyseenalaistaa artikkelini sisällön perustaen kritiikkinsä ingressiin. Jos artikkelin aihe olisi ollut ingressissä kuvailtu feminismien ja postkolonialismien vertaileva analyysi, se olisi tosiaankin ollut epäonnistunut. Artikkelini aihe oli kuitenkin yksinkertaisesti, kuten itse kirjoittamani otsikko toteaa: Kokeellisen dokumenttielokuvan runollinen olemus. Sillä viittaan Trinh T. Minh-Han dokumenttielokuviin joita tekstissäni käsittelen.