TAIDE 2/2016 Tämän päivän yhteiskunnassa taide on kaikkialla ja kaikesta on tullut taidetta. Sitä tarjotaan avuksi ja parannuskeinoksi mitä erilaisimpiin pulmiin, sen lisäksi kaikilla on oltava mahdollisuus osallistua siihen. Siksi taiteen tulee muiden tehtäviensä ohella vedota suuriin ihmisjoukkoihin, mikä edellyttää tunnistettavuutta, yhdenmukaisuutta ja kepeyttä. Avuksi on otettu populaarikulttuurista ja mediasta kopioidut metodit.

Tällainen taiteen välineellistäminen on johtanut peruskysymysten hukkumiseen yhteisöllisyyden tulvivaan virtaan. Taiteeseen kiinteästi liittyvä keskittyminen ja pohdinta ovat vaihtuneet yleistämiseen ja helpoksi tekemiseen. Kun pyrkimyksenä on yhdessä viihtyminen ja nopea tahti, ei enää ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan näkyvän todellisuuden taustoja ja merkityksiä. Pahimmillaan taiteen uusi todellisuus näyttäytyy monesti yhteiskunnallisten kysymysten suhteen. Realistisin viittein ja kuvin luodaan illuusiota jonkin asian käsittelystä kun käytännössä tyydytään käsittelyn ja analyysin sijasta ilmiöiden toistoon ja ylimalkaiseen siirtämiseen kontekstista toiseen. Näin yhteiskunnalliseksi tai kriittiseksi määritetty taide muistuttaa yhä enemmän iltapäivälehtien lööppispektaakkeleita, jatkuvaa tyhjien iskulauseiden virtaa.

Viime vuosina taiteesta on tullut väline myös illusoriselle osallistumiselle muiden kulttuurien käänteentekeviin ja traagisiin tapahtumiin. Käytännössä kyse on hyväosaisten turvalliselta etäisyydeltä tekemästä pinnallisesta eleestä, jolle poliittisesti korrektit, tunnistettavissa olevat viitteet luovat näennäisen yhteiskunnallisuuden leiman. Tästä saatiin esimakua jo arabikevään vaikutuksissa länsimaiseen taidemaailmaan. Kansannousujen aikaisesta tuhosta ja kärsimyksestä uutisoitiin reaaliaikaisesti maailman joka kolkkaan. Kovia kokevissa maissa nuoret muusikkoaktivistit yrittivät omalla tavallaan hetkeksi paeta räjähdyksiä ja sodan kauhuja toiseen todellisuuteen. Näitä musiikkielämyksiä rekonstruoitiin Helsingissäkin Checkpoint Helsingin järjestämissä poliittisen taiteen tapahtumissa Lasipalatsin aukiolla 2014. Hyvinvoiva länsimainen yleisö notkui drinkkeineen rennosti lavan ympärillä kun Tahririn aukiolla esiintyneet artistit toistivat sorronvastaista sanomaansa. Tunnelma oli kuin missä tahansa rockkonsertissa, groteskin siitä teki pyrkimys näytelmänomaiseen toistoon täysin erilaisissa, rauhanomaisissa olosuhteissa. Kärsimystä, kauhua ja turvattomuutta ei voi lavastaa eikä esittää, niillä ei ole yleisöä vaan uhreja.

Jo pitkään jatkuneen pakolaistulvan ”käsittely” taiteessa on saanut erityisen vastenmielisiä piirteitä. Hukkuneesta pienestä pakolaispojasta on tullut taiteilijoiden vapaata riistaa. Ensimmäisten joukossa tapahtumaa riensi hyödyntämään kiinalainen liikemiestaiteilija Ai Weiwei antaessaan kuvata itsensä pojan löytöpaikalla käpertyneenä kuolleen pojan asentoon. Irvokkaalla eleellään hän osoittaa ihmisarvon vähäisyyden suhteessa julkisuudentavoitteluun.

Suomessa samaan on sortunut Pekka Jylhä näyttelyssään Helsinki Contemporaryssa. Jylhä liikkuu taiteessaan sadunomaisissa runomaailmoissa. Tällä kertaa hänen teostensa aiheena ovat maailmaa viime vuosina koetelleet onnettomuudet. On taiteilijan vapaus valita aiheensa ja esittää niitä näkemyksensä mukaisesti. Teoksellaan hukkuneesta pakolaispojasta hän kuitenkin ylittää inhimillisyyden rajan. Ihmisellä on kuolleenakin integriteetti, jonka Jylhä teoksellaan pojalta riistää. En suostu pitämään poikaa taideteoksena. Kyse on groteskista ihmisyyden kieltämisestä, materiana muun materian joukossa, gallerian lattialla alttiina yleisön arvioiville katseille. Ala-arvoista.

Ensimmäisiä sodan kauhuja kuvanneita dokumentaarisia lehtikuvia oli Vietnamin sodan uhrina uutiskuvaan päätynyt napalmin polttama pakeneva pieni tyttö. Kuvaa ei kykene unohtamaan kukaan sen kerran nähnyt. Ei myöskään kuvaa hukkuneen pojan elottomasta ruumiista. Vietnamin sodan aikaisessa kuvassa elämä on kauhusta huolimatta vielä läsnä, pakolaispojasta se on paennut. Maailma on kuvien välillä kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana muuttunut toiseksi. Se mikä ennen säilyi dokumenttikuvana on tämän päivän raadollisessa todellisuudessa muuttunut taiteen hyödykkeeksi, jota julkisuudenkipeät taiteilijat kiiruhtavat siekailematta toistamaan ja hyödyntämään. Kuvien jatkuvassa tulvassa todellisuus on hämärtynyt, tosiasiallista inhimillistä onnettomuutta ei enää eroteta fiktiivisestä. Kaikki on kaupan.

Uutisissa jatkuvasti toistuneista inhimillisten tragedioiden ulkoisista symboleista, pelastusliiveistä, on tunnistettavina fyysisinä kappaleina tullut sellaisenaan taiteen sisältöä. Maailmanlaajuisesti levinnyt materiaan keskittyvä kulutuskulttuuri on köyhdyttänyt taiteen todellisuuden peilikuvaksi. Samalla tavoin kuin uutiskuvissa, teokset rakentuvat pelkistä konkreettisen realistisista merkeistä. Mikä on taiteen rooli? Onko sitä?

Osansa ongelmassa on tapahtumien sijoittuminen ympäristöön, joka on taiteilijoiden ulottumattomissa. Harvalla heistä lienee omakohtaista kokemusta uppoavista liian pienistä veneistä kaaoksen keskellä tai edes tilanteen eri ulottuvuuksien hahmottamisesta omin aistein. Realismi on täysin uutisoinnin varassa. Taiteilijoiden neuvottomuus kriisin kuvaamisessa osoittaa ajatuksen mahdottomuuden. Miksi ajankohtaista tilannetta tulisi realistisesti ja reaaliaikaisesti toistaa taiteessa? Sitä tekevät jo tiedotusvälineet. Taiteen tänä päivänä rajattomat keinot mahdollistaisivat monitahoisen pohdinnan ja sen kiteyttämisen muuksi kuin tyhjää täynnä olevaksi toistoksi. Tämä edellyttää kuitenkin aikaa, keskittymistä ja analyysia. Onko taide jo niin kiinteästi sulautunut ympärillä vallitsevaan spektaakkelin ja ajankohtaisuuden vaatimukseen että taiteilijat kokevat velvollisuudekseen tehdä samoin? Kyynisempi tulkinta on toive huomiosta, taideturismista ja hyödystä ihmisen kärsimyksen kustannuksella.

Epätoivoisten ihmisten hädällä rikastuvat salakuljettajat syyllistyvät rahanhimossaan rikolliseen toimintaan, jonka seurauksena monet viattomat jo muita kauhuja paenneet ihmiset menettävät henkensä. Pelastusliiveilläkin tehdään laajaa kauppaa rikastumisen toivossa. Näin niistä on vaaralliselle merimatkalle välttämättöminä ja siitä syystä monin verroin todellista arvoaan kalliimpina kauppatavaroina tullut vielä yksi kärsimyksellä rahastamisen vertauskuva. Tätä esinettä taiteilijat auliisti esittelevät teoksinaan uhraamatta ajatustakaan siihen liittyville monimutkaisille merkityskerrostumille. Käsitetaiteessa erilaisista arkisistakin elementeistä syntyy, usein tekstien avulla, uusia ajatuksia ja oivalluksia. Se kuitenkin edellyttää nimensä mukaisesti käsitteiden syvällistä pohdintaa ja ajatusten kiteyttämistä teokseksi. Pelastusliivien esineellisyys on niiden konkreettinen ulottuvuus, taiteen keinoin olisi mahdollista hahmottaa niiden uudessa tilanteessa saamia symbolisia ja käsitteellisiä ulottuvuuksia.