TAIDE 2/2017 Ajattelijat ja taiteilijat ovat kautta aikojen löytäneet sijaa pohdinnoilleen luonnossa kulkiessaan. Luonnon henkimä muuttuvainen pysyvyys ja aistimukset siellä ovat aiheinakin olleet tärkeimpiä taiteen historiassa. Tämän päivän taiteessa luonnon kuvaaminen esteettisestä näkökulmasta alkaa olla harvinaista, siihen suhtaudutaan pikemminkin erittelevän tarkastelun kohteena. Kontemplaatio ja ihmettely ovat vaihtuneet ympäristöpoliittisiksi kannanotoiksi ja luonnosta kannetaan huolta suhteessa sen ilmastollisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Maaliskuussa Helsingissä on esillä kolme näyttelyä, joissa luonnon ihmettely ja estetiikka nousevat keskiöön kolmella kiinnostavalla, toisistaan eroavalla tavalla. Niitä yhdistää omaperäinen, enemmän tai vähemmän käsitteellisesti virittynyt näkemys, joka malttaa jättää sijaa katsojan tulkinnalle.

Katarina Reuter luo maalauksillaan galleria Sculptorissa tilallisia kokemuksia, joissa romantiikan ajan mystinen ja unenomainen näkemys maisemasta yhdistyy realistisiin ja käsitteellisiin kerrostumiin. Avukseen hän on löytänyt lintuharrastajien käyttämiä puisia tornirakennelmia, joilla on teosten suhteen useita merkityksiä. Ne ovat osin maalauksellinen elementti ja siten osa näkymiä mutta myös niitä paikkoja, joista käsin näkymiä on havainnoitu ja tallennettu maalauksiksi. Tämä monikerroksisuus toistuu myös maalausten olemuksessa, jossa perspektiivi muistuttaen unien logiikkaa yhtäkkiä muuttuu toiseksi tai toistaa itseään heijastuksen kaltaisena. Suurissa maalauksissa maisemassa on samanaikaisesti useita maisemia. Dramaattisen valon kajossa linnut kamppailevat tilasta puiden graafisten muotojen ja tummien pilvien kanssa. Kaikkien niiden keskinäinen vuoropuhelu perustuu maalauksen perinteiden tapaan valon ja värien väliseen dynamiikkaan. Vastakkain ovat kuitenkin kaipuun ja arvoituksellisuuden värittämä mystinen läsnäolon heijastuma ja pinnan järjestyminen eräänlaiseksi havaintojen järjestelmäksi, jossa otetaan etäisyyttä välittömään kokemukseen. Tätä vaikutelmaa korostavat maisemasta irtoavat tasot, joiden välittämä todellisuus poikkeaa sen sisäisestä logiikasta. Linnut merkityksen määrittäjinä symbolisoivat toden ja kuvitelman välistä suhdetta. Yksittäisissä pienemmissä teoksissa havainnon ja muistin merkitsemä sarjallinen toisto muuttaa todellisuuden kartoittamisen ornamentiikan kaltaiseksi omaksi visuaaliseksi kielekseen. Niissäkin on kaiken aikaa läsnä pyrkimys nähdyn tallentamiseen ja sille vastakkaisena hauraan salaperäisyyden säilyttämiseen.

Tämänkaltainen herkkyys leimaa myös Charlotta Östlundin suhdetta luontoon. Hänen katseensa kohdistuu maiseman sijasta yksittäisten kasvien olemukseen. Galleria Muussa esillä olevaan näyttelyynsä Östlund on koonnut kasvien osia, joita hän on yhdistänyt toisiinsa tai joihin hän on lisännyt oman jälkensä. Terälehdistä, kasvinosista, kivistä ja helmistä on syntynyt vaitelias kokonaisuus pieniä veistoksellisia teoksia, joiden äärellä tuskin tohtii hengittää. Varoen putsattuja juuria myöten kokonaisesta kasvista koostuva ylösalaisin kääntynyt hahmo, yksin tai liittyneenä toisiin, kuvaa hyvin näiden esineiden luonnetta. Graafiset luonnon synnyttämät verkostot ovat yhtäaikaisesti hauraita ja kestäviä ja tulevat näkyviksi pienintä yksityiskohtaa myöden. Siitä huolimatta on kuin kaikki materia olisi niistä paennut ja jättänyt jälkeensä vain varjon itsestään. Ja samaan aikaan ne ovat arkisesta luonnosta tuttuja merkkejä, jotka monesti ohitetaan huomaamatta. Täällä ne heräävät henkiin muistutuksena pienten havaintojen merkityksestä. Kuihtuneen puolukanvarvun surkastuneet marjat kohoavat yhtäkkiä kuulaanpunaisina tai oksa luo nahkaansa paljastaen sisältään uudenlaisia ulottuvuuksia. Reuterin tavoin Östlund löytää aiheensa läheltä ja molemmat tarkastelevat niitä painottaen olemisen monimuotoisuutta kaikessa epävarmuudessaan ja katoavaisuudessaan.

Näiden kahden pohdinnat tuntuvat yhdistyvän kolmanneksi Niina Tervon keskittyneessä installaatiossa Lönnrotinkadun Project Roomissa. Hänen teoksessaan luonto on läsnä ihmisen kautta, jäljelle jääneinä kappaleina. Havainnot luonnosta ja maisemasta kaiken muun olemisen ohella kiteytyvät ajatukseen luihin kertyneestä muistista, joka on Tervon biologiaan perustuva lähtökohta. Silloin on kyse solujen muistista, yhtenä osanaan ihmisen geneettinen perimä. Kaikki ihmisen elämään liittyvä, ajatuksia ja käsitteitä myöten, on tiivistynyt osaksi sitä, mikä ihmisestä viimeiseksi jää jäljelle, luuksi. Tervon installaation keskeinen osa on lattialla luikerteleva, osin sieltä kohoava monumentaalinen ranka. Puusta sorvattuja kappaleita niveltävät savesta muovatut liitokset. Valokuvissa on pitkällä valotusajalla kuvattua pintaa, joka jättää motiivin arvoitukseksi mutta liittää kuvat osaksi ajatusta orgaanisesta muistista. Kokonaisuutta leimaa Reuterin ja Östlundin teosten tavoin hiljainen ihmettely, jonka perusominaisuuksiin kuuluu sen esittäminen vähäeleisen runollisin ja käsitteellisin keinoin.