TAIDE 3/2013 Vuosi vuodelta pelkistyneemmäksi muuttuva Kuvataideakatemian lopputyönäyttely etääntyy yhä loitommaksi alkuperäisestä merkityksestään. Kaoottisesta ja intoa pursuavasta runsaudensarvesta on jo kauan sitten tullut neutraalin viileä, viimeisen päälle mietitty ja tuotettu kokonaisuus. Kaikki ne rosot, virheet ja erehdykset, jotka aiemmin kuvastivat taiteen olemusta määritysten ulottumattomissa ja intohimoa sen selvittämiseen ovat kadonneet jäljettömiin. Tämän vuoden tuotteistaminen koettelee jo sietokyvyn rajoja yhdenmukaisine joka puolella toistuvine graafisine ilmeineen ja mainoslakanoineen. Näyttelyn mainos pyörii Kaikukadun aulassa taukoamattomana liikkeenä kuin ostoskeskuksessa ikään. Jää hämäräksi kenelle mainonta on tarkoitettu ja miksi teoksia häiritään tämänkaltaisella kaupalliseen maailmaan kuuluvalla liikesaasteella. Se lienee osoitus Kuvataideakatemian kohtalosta taideyliopiston yhtenä osana mihin tuntuu kuuluvan ympäröivän yhteiskunnan jatkuvaan kasvuun pyrkiviä strategioita. Niihin liittyvät kiinteästi myös päällekäyvä markkinointi ja hallinnon suhteeton paisuminen. Olisi ehkä syytä ajoissa yrittää pysäyttää kehitys ennen kuin se täysin riistäytyy käsistä. Ainutlaatuisen ja kooltaan rajallisen Kuvataideakatemian soisi pystyvän keskittymään ulkoisten rakenteiden ja niiden kasvattamisen sijasta sisältöön, taiteen erilaisiin merkityksiin ja niiden hahmottamiseen.
Tämänvuotisen näyttelyn hillitty kokonaisuus koostuu suurelta osin perinteisistä taidemuodoista, maalauksesta ja grafiikasta vahvistettuina liikkuvan kuvan installaatioilla. Kuvataideakatemian pitkään jatkuneet ja yhä ratkaisua odottavat homeongelmat ovat jo siirtyneet osaksi siellä tehtävää taidetta. Haidi Motolan (s. 1982) monikanavaisen videoinstallaation aiheena on hänen kärsimyshistoriansa koulun fyysisesti turmeltuneessa ympäristössä. Pelastuksen hän on löytänyt autiomaasta. Hän liittää omiin ongelmiinsa nykyisin kuvataiteessa paljon käytettävän sosiologisen näkökulman kartoittamalla vastaavanlaisia kokemuksia eri puolilta Suomea. Päinvastaisesta lähtökohdasta autiomaan vertauskuvallista voimaa lähestyy Sara Pathirane (s. 1985) videoprojisoinnissaan. Kaikukadun alakerrassa ovat esillä välineet ja lavasteet Sini Havukaisen (s. 1984) tiettyinä aikoina esitettävään riemastuttavaan performanssiin. Siinä hän rakentamiensa telineiden varassa hitaan vaivalloisesti hilaa itsensä mustien jätesäkkien keskeltä pystyyn. Lopulta hänen riekaleiseen mustaan muoviin verhottu hahmonsa tapailee korkealla horjuvien puujalkojen varassa Carmenin rytmiä. Teoksen arjesta nouseva, leikkisä teatraalisuus herättää toivoa kokeellisen ja eri taidemuotoja yhdistävän ilmaisun paluusta taiteen usein niin yhdenmukaisen maltilliselle nykykentälle.
Myös Joonas Sirenin (s. 1983) roikkuvien kaiuttimien epämääräinen jono porraskäytävän kuilussa on hyvä lähtökohta. Tilan luoma monitahoinen akustiikka asettaa teoksen etäännytyksen sijasta luontevaksi osaksi arkista ympäristöä ja vahvistaa äänimaailmojen vaihtelevia rytmejä.
Corinna Helenelundin (s. 1985) moniaistinen installaatio tekee vaikutuksen ajattomalla konkretiallaan. Oljesta ja savesta rakennetun munanmuotoisen pesän sisään voi kiivetä ihmettelemään saveen heijastuvaa veden illuusiota. Riku Mäkisen (s.1974) serigrafioista kasvaa monikerroksisia tilallisia tutkielmia. Todellisuuteen perustuva illuusio syntyy Salla Myllylän (s. 1961) vähäeleisessä videossa, jossa ikkunaan piirtyy pihalla kasvavan puun käänteinen muotokuva. Auditoriossa nähdään Henna Hyvärisen (s. 1986) ja Jaakko Pallasvuon (s. 1987) kokoama videokooste jonka aiheet ulottuvat yhteiskuntakritiikistä huumoriin. Teokset monilta tekijöiltä ovat osoitus nuoren taiteen kentällä jo pitkään vallinneesta pyrkimyksestä yhteisöllisyyteen. Yksilöllisen esiintymisen sijasta haetaan samanhenkisiä taiteilijoita ja tiivistetään suhde olemiseen eräänlaiseksi yhteiseksi viestiksi. Näin lähestytään kuratointia taiteen sisältä käsin ja annetaan sille uutta sisältöön painottuvaa merkitystä. Samalla koetellaan rajoja tuottamisen ja tekemisen välillä.
Lönnrotinkadun Fafassa Lauri Kolttolan (s. 1983) eteeriset maalaukset kuvaavat unenomaisia tiloja. Samankaltaista tunnelmaa välittävät hänen ihmishahmonsa hauraan katoavaisuuden kuvina. Katoavaisuus ja elämän pienet ihmeet ovat aiheena Patrick Wagnerin (s. 1980) etsauksissa. Hänen hautausmaavedoksissaan runous yhdistyy hiljaiseen huumoriin. Lukemattomat mikroskooppiset vedostukset täplittävät suuria vapaasti riippuvia arkkeja ja avaavat kukin osaltaan hauraan viivan luomia runollisia maailmoja.
Heidi Hännisen (s. 1982) Surullisten Piknik Kasarmikadun galleriassa taas rakentuu konkreettisesti muurmanskilaisten hautojen ympärille ja kutsuu muistelemaan yhdessä. Takimmaisen huoneen hämärässä Ilkka Pitkäsen (s. 1981) kolme suljettua ovea kätkevät sisäänsä yllättäviä kohtaamisia absurdismin hengessä.