TAIDE 1/2012 Mitä yhtäläisyyksiä voisi olla ranskalaisella komedialla, suomalaisella puutarhakirjalla ja kansainvälisellä nykytanssiesityksellä? Jokainen niistä on osaltaan valanut uutta uskoa välillä kadonneeksi luulemaani havainnon merkitykseen, johon sisältyy myös ymmärrys kaiken yhteydestä. Kaikkia taiteenlajeja yhdistää pyrkimys niiden omin keinoin kiteyttää jotakin olemisen ihmeellisyydestä. Sen löytämiseksi vaaditaan näkemystä. Intuitio on kaikessa selittämättömyydessään suureksi avuksi. Sitä seuraamalla kykenee näkemään toisin ja hahmottamaan sen mikä on olennaista. Niistäkin yhteyksistä mitkä ensi näkemältä saattavat tuntua vähäpätöisiltä.
Jacques Tati (1907-1982) oli omintakeisella komediallisella ilmaisullaan ranskalaisen elokuvan merkittävimpiä hahmoja. Hänen alun perin pantomiimiin pohjautuva keskittynyt läsnäolonsa näyttelijänä johdatti hänet myös ohjaamaan elokuvia, joissa hän itse esitti pääosaa. Koomisten teemojen rinnalla Tatin elokuvissa ovat vähintään yhtä tärkeässä osassa tarkat huomiot olemisesta ja ihmisluonteesta ylipäänsä. Niiden moninaiset kerrostumat koskevat yhtä lailla piirteitä, jotka kaikkialla yhdistävät ihmislajia kuin ihmisten välistä dynamiikkaa. Tatin katse kohdistui myös yhteiskunnan muutoksiin joita hänelle ominaisen lempeän mutta terävän huumorin varjolla kommentoidaan elokuvissa. Hänen kritiikkinsä kohdistuu vähemmän uusiin ilmiöihin, kuin niiden aiheuttamaan sokeaan ihailuun, joka tekee ajattelemattomista ihmisistä mielikuvien vankeja. Eleet ja liike Tatin elokuvissa pohjautuvat paljolti siihen keskittyneisyyteen joka on ominaista pantomiimille. Sanojen sijasta keskeistä ovat vaikutelmat, joita synnyttävät harjaantuneen silmän havaitsemat ja toteuttamat pienet vivahteet liikekielessä.
Havainnoimisella on keskeinen merkitys myös Silja Rantasen näennäisen vaatimattomassa kirjassa Vargvändonin puutarha, jonka Sara Hildénin taidemuseo julkaisi näyttelyluettelon lisäksi hänen äskettäin päättyneen näyttelynsä yhteydessä. Kirja koostuu Rantasen lyijykynällä tekemistä muistiinpanoista ja piirroksista. Niissä hän hahmottaa suunnitelmiaan ja niiden toteutumista puutarhassaan. Näin hän onnistuu arjen kautta antamaan muodon sille jatkuvalle prosessille joka on kaiken taiteellisen luomisen perusta. Nimittäin tiedostavalle läsnäololle jokapäiväisessä ympäristössä.
Anne Collodin tanssiteos parades & changes, replay in expansion nähtiin Liikkeellä marraskuussa 2011-festivaalilla Itäkeskuksen Stoassa. Se on uudelleentulkinta Anna Halprinin teoksesta Parades & Changes vuodelta 1965. Tätä pidettiin aikanaan tanssitaiteen radikaalina murroksena. Se oli myös alastomuuden vuoksi esityskiellossa kahdenkymmenenviiden vuoden ajan Yhdysvalloissa. Teos on monitahoinen visuaalinen runsaudensarvi, joka paradoksaalisesti tavoittaa jotakin olemisen ytimestä. Tanssijoiden hidastettu liike heidän purkaessaan luomiaan rojujonoja on ylistys näkemiselle.
Eripariset kengät, naruvyyhdit, paperit, putkenpätkät ja mitä epätodennäköisimmät muut esineet synnyttävät huikeita maalauksellisia liikkuvia kuvia kun tanssijat poimivat niitä yksitellen päälleen ja vaeltavat hitaasti edestakaisin. Irrallisista hahmoista syntyy orgaaninen jatkuvan muutoksen tila, jonka eri elementtejä yhdistää niiden mahdottomuus. Lopulta kaikki materia on kiinnittynyt kolmeen tanssijaan jotka hitaasti vaeltavat taakkoineen ulos tilasta päätyäkseen ulkoilmaan, jossa heidät vielä nähdään videokuvan välityksellä. Silkkaa dadaa ja epätodellisia unenomaisia välähdyksiä uusista todellisuuksista.
Vähän samaan tapaan kuin Tati aikanaan käsitteli näennäisen realistisissa elokuvissaan toisenlaisia tapoja nähdä. Niistä puuttuivat lineaarinen tarina ja dialogi lähes kokonaan. Merkitykset löytyvät sen sijaan tarkasta elekielestä ja yksityiskohtien kohtaamisesta. Näissä yksityiskohdissa on visuaalisuuden ohella tärkeässä osassa ääni joka sekin poikkeaa totutusta nousten välillä odottamatta hetkeksi määrittämään kokonaisuutta. Tati oli väsymätön tarkkailija, joka löysi merkityksiä sieltä missä ne useimmilta jäävät huomaamatta. Näitä havaintoja hän sovelsi liikkuvaan kuvaan, jossa niistä rakentui ehtymätön kudelma täynnä löytämisen kokemuksia.
Löytäminen ja uudelleen järjestely ovat ominaisia myös Rantasen puutarhatoimille. Samoin kuin hän maalatessaan hakee merkityksiä arkkitehtonisista yksityiskohdista ja niiden menneestä tarkoituksesta, hän pohtii kirjassaan kasvien ominaisuuksia ja niiden suhdetta toisiinsa.
Osansa on myös fyysisellä todellisuudella ja siihen liittyvillä ihmisillä. Työkaluja ja erilaisia toimenpiteitä kuvataan tarkasti luonnoksin ja tekstein. Näin hahmottuvat tekemisen eri vaiheet konkreettisesti ajatuksesta toteutukseen. Liittämällä ne osaksi arkitodellisuutta Rantanen kiteyttää sitä monitahoisuutta, josta merkitykset lopulta syntyvät. Omakohtaiset havainnot ja kokemukset ovat kaiken aikaa pohjana sille omistautuneelle pohdinnalle joka edeltää taiteen tekemistä.
Collodin tanssiteoksessa kaikki lavalla olevat fyysiset esineet ja rakenteet tulevat sinne tanssijoiden tuomina ja niillä kaikilla on oma tarkoituksensa. Ne kietoutuvat sisään esitykseen ja häviävät siitä lopuksi tanssijoiden yllä tai kantamina ja jättävät jälkeensä tyhjyyden. Kuin raikas merkillinen pyörre, joka hetkeksi pyyhkäisee läpi näkyvän todellisuuden kadotakseen sitten jäljettömiin. Jättääkseen kuitenkin jälkeensä hengästyttävän tunteen rajattomista mahdollisuuksista.
Teoksen loppukohtauksessa alastomat tanssijat tulevat yhdeksi kiihkeän orgaaniseksi ryöpyksi repimänsä ruskean paperin pyörteissä kunnes häviävät jäljettä näyttämöltä. Mikä voisikaan paremmin kuvata sitä katoavaisuutta ja hetkellisyyttä joka leimaa havainnon välitöntä luonnetta?
Merkityksellinen taide syntyy pienistä huomioista, niistä seikoista, jotka ovat kaiken aikaa ulottuvilla kunhan niitä osaa nähdä. Ihmisen tekee taiteilijaksi kyky huomata erityisyys tavallisuudessa.
Jo ranskalainen matemaatikko ja filosofi Blaise Pascal (1623-62) totesi ettei mikään laji tule parhaimmilleen poikkeuksellisessa ja eriskummallisessa. Tämä ajattelutapa tuntuu usein kääntyneen päälaelleen nykytaiteen rakenteessa, jossa monesti lähdetään liikkeelle juuri päinvastaisesta suunnasta, todellisuudesta joka on mahdollisimman kaukana omakohtaisesta kokemuksesta. Puhumattakaan ilmaisun rakentamisesta teorioiden varaan, niihin tulkintoihin joita tutkijat tekevät, lähtökohtanaan monesti toisten tulkinnat.
Tämänkaltainen taide irtautuu elämästä ja muodostaa loppumattoman kehän, jossa teoriat kiertävät omaa kulkuaan kohdaten ainoastaan toisensa vailla sitä oivaltamisen tyydytystä, joka syntyy kun arjen fyysinen olemus nähdään toisin.