Taide 5-6/2020 Ehdottomuus ja peräänantamattomuus ovat luonteenpiirteitä jotka tekevät olemisesta monimutkaista mutta luovat samalla edellytyksen elämän ja taiteen yhdistämiseksi. Tinkimättömästi omaa tietään kulkevat avantgardetaiteilijat löytävät tavallisesti paikkansa marginaalin vapaudessa, näin myös muusikko ja äänitaiteilija Mika Vainio (1963-2017). Marginaali itse valittuna suhtautumistapana todistaa intohimosta aiheeseen ja sen asettamisesta keskiöön vaihtoehtona taidemaailman usein pinnallisen tyhjille kuvioille. Avantgarden tyyssijana se on osoitus syvästä perehtymisestä taiteenalaan, Vainion omaperäiset ääniteokset herättivät laajaa kansainvälistä kiinnostusta ja loivat monenlaisia mahdollisuuksia myös kokeellisen elokuvan ja tanssin parissa.
Kiasman salit esityspaikkana Vainion intensiteettiä tihkuville ääniteoksille tuntuvat epäluontevilta. Taidelaitoksen avarissa tiloissa korostuu installaatioiden minimalistinen ja käsitteellinen luonne vähin visuaalisin yksityiskohdin mutta samalla teosten varsinainen sisältö, ääni, jää sivuosaan. Äänten herkät vivahteet ja ennen kaikkea hiljaisuus ja tauot niiden välissä ovat vaikeasti koettavissa peräkkäisten salien kaoottisessa akustiikassa. Vainio oli keräilijä joka poimi autenttisia ääniä urbaaneissa ympäristöissä, ja käytti niitä sellaisenaan manipuloimatta niiden olemusta. Kiinnostavia olivat myös erilaiset häiriöihin tai muuten yleisesti epäolennaisina pidettyihin ilmiöihin liittyvät äänet ja niiden muuttuvaiset sävyt. Kuten merkittävän taiteen luonteeseen kuuluu, sattuman luontevalla ja intuitiivisella hyödyntämisellä on hänen taiteellisessa ilmaisussaan oma vahva sijansa. Jatkuva havainnointi auttoi huomaamattomienkin kerrostumien löytämisessä osaksi ilmaisua.
Vainion äänimaailma on vähäeleistä ja väliin vahvoinekin kontrasteineen hienovaraista. mutta ei minimalistista. Suurelta osin analogisin laittein luodut ja kerätyt äänet ovat orgaanisen eläviä erotuksena minimalismin neutraalin viileästä ilmaisutavasta. Vainion ääniteokset ovat luonteeltaan ilmavia ja keskittyneitä, kukin ääni saa tarvitsemansa tilan. Niiden kohtaamiset synnyttävät yllätyksiä ja säilyttävät arvoituksellisuutensa yhdistyneenä hiljaisuuden merkittävään rooliin. Näyttelyn paras anti onkin perimmäinen pimeä huone johon yhdessä Vainion kanssa Sähkö Recordingsin vuonna 1993 perustanut Tommi Grönlund on koonnut lähes kolmen tunnin otoksen Vainion sävellyksiä. Niihin syventyessä voi lattiaan heijastetusta oskilloskooppikuvasta hahmottaa äänten dynamiikkaa suhteessa toisiinsa taajuuskäyrien hauraan voimakkaiden kohtaamisten välityksellä.
Samaan aikaan Galerie Anhavassa on esillä Vainion hengenheimolaisten, Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen teoksia. Heidänkin taiteensa peruselementtejä ovat havainnot, tässä tapauksessa helposti sivuutettavien luonnonilmiöiden olemuksesta. Fysiikan lakien näkyväksi saattaminen teknisin keinoin ja pelkistynein visuaalisin elementein on heidän erikoisalaansa. Teosten rakenteiden viime aikainen korostuminen eteeristen tapahtumien kustannuksella on nyt poissa. Gallerian yläkertaa hallitsee lähes läpinäkyvä installaatio, jossa ohuet lasiputket ja niissä kiertävä vesi luovat ääriviivoina arkkitehtonista tilaa toiseksi. Putkista rakentuu suurikokoisia, ilmavan illusorisia kuutioita, joiden sisällä varovasti kulkiessaan tuskin uskaltaa hengittää vastaansanomattoman läsnäolon kohdatessaan. Lasiputkien sisältämän veden liike pysyy maltillisena ja huomaamattomana, kunnes se joissain kohdissa tiivistyy lukemattomiksi pieniksi kupliksi. Niiden herkeämättömät liikahdukset toistensa ympärillä yhdessä valon heijastumien jatkuvan muuttuvaisuuden kanssa viittaavat luonnon vähäeleiseen dramatiikkaan ja vangitsevat kaikessa hauraudessaan täysin. Pienessä studiohuoneessa oleva vertikaalinen teos taas kuvaa toisenlaisten kuplien kautta uutta elämää ja hitaan liikkeen intensiteettiä. Öljyyn vähitellen vedestä puristuva kupla lähtee vääjäämättä etenemään alaspäin säilyttäen muotonsa öljyn sisässä. Siitä tulee osa kuplien luonnollista jatkumoa kunnes se levollisesti asettuu päällimmäiseksi putken alaosassa lepäävään kuplien tihentymään.
Arkkitehtonisen lasiputki-installaation Grönlund ja Nisunen ovat toteuttaneet yhdessä berliiniläistaiteilija Ivana Franken kanssa. Tämän muut teokset ovat herkkiä havainnollistuksia matematiikan täsmällisestä kauneudesta. Alakerran hämärissä tiloissa maailmankaikkeus näyttäytyy kaikessa arvoituksellisuudessaan runollisena valon ja pimeyden päättymättömänä vuoropuheluna.