TAIDE 6/2016 Loputon toisto ja muuttuvaisuus ovat olennaisia ulottuvuuksia japanilaisen Yayoi Kusaman (s.1929) taiteessa. Jo varhaisissa hippiliikkeestä inspiroituneissa performansseissaan 60-luvun lopun New Yorkissa hän kannusti kyseenalaistamaan yhteiskunnan normeja ja tiedostamaan epäkohtia. Ihanteena oli olemisen monimuotoisuus, vapauden, erilaisuuden ja riippumattomuuden kauneus. Kusama kokee maailman herkeämättömänä aistihavaintojen ja vaikutelmien runsaana tulvana, johon hän hakee selkeyttä pyrkimällä tyhjyyteen. Hänen metodinsa muistuttaa ikiaikaisista meditaation perinteistä, tiettyä asiaa loputtomasti toistamalla se muuttuu ensin ideaksi itsestään ja katoaa sitten jättäen jälkeensä tyhjän tilan. Tämä tyhjä tila on edellytys puhtaalle kirkkaudelle, jonka tavoittaakseen on hiljennyttävä sisäänpäin.
Kusaman taiteen hallitsevimmaksi piirteeksi ovat muodostuneet jatkuvasti uutta yhteyttä hakevat täplät. Ne eivät kuitenkaan ole minimalistien neutraalin teollista täydellisyyden toistoa, kaukana siitä. Jokainen hänen täplistään on erilainen ja tekijänsä kädenjäljen merkitsemä. Täplistä rakentuvat, usein jättiläismäiset pinnat ovat siten eläviä orgaanisesti muuttuvia avaruuksia, vailla alkua tai loppua. Maalausten petollisen minimalistinen abstrakti yleisilme kätkee sisäänsä aistillisia ja emotionaalisia purkauksia, intuitiivista liikettä, jonka luonne on pikemminkin voimakkaan ekspressiivinen. Ja ennen kaikkea syvästi sidoksissa taiteilijan mielentiloihin.
Tämänkaltainen pakkomielteenomainen, ahdistukseenkin viittaava kaipuu visuaalisesti järjestää olemista on vienyt Kusaman mennessään. Hän edustaa yhä harvalukuisemmaksi käyvää taiteilijajoukkoa, joka ei ainoastaan tee vaan elää taidettaan, olemisensa itsestäänselvänä tarkoituksena. Siitäkin syystä on surullista nähdä kuinka yhä raadollisemmat taidemarkkinat hyödyntävät omissa maailmoissaan elävää taiteilijaa. Spektaakkelinnälkäiset välittäjät ympäri maailman kilpailevat Kusaman teoksista, joihin viitataan talouden termein. Kaikenkarvaiset luksusputiikit haluavat osansa hänen maineestaan ja kiihdyttävät tahtia entisestään.
Ham on yltyvässä markkinointikiihkossaan unohtanut taiteen merkityksen ja tekee kaikkensa banalisoidakseen esittämiensä teosten sisällön. Taiteelle varatussa alakerran tilassa ”yleisön luovuus” otetaan käyttöön kannustamalla sitä peittämään kalustettua tilaa erivärisin täplin. Näyttelytilaan noustessa paraatipaikka on varattu luksusmerkin mainosikkunalle, jonka keskellä Kusama vahanukkena pitelee pilkullista laukkua. Groteski markkinainto huipentui avajaisissa nähtyyn kymmenen Kusaman kulkueeseen messuamassa yleisölle. Näin tämän päivän taidemaailmassa merkitykset kääntyvät päälaelleen, erilaisuuden ja monimuotoisuuden puolustajasta tehdään osa yhdentekeviin kopioihin perustuvaa markkinateollisuutta. Jos museo luottaa näin vähän esittämäänsä taiteeseen, mikä neuvoksi?