TAIDE 3/2018
Berliini. Maantieteellinen ja kulttuurinen imperatiivi, joka yli kahden vuosikymmenen ajan on pitänyt hallussaan taidemaailman kirjoittamattoman säännöstön korkeinta kategoriaa. Jokainen itseään kunnioittava, asioista perillä oleva taidehenkilö on yhtä kauan ollut sinne menossa, parhaimmillaan siellä asumassa tai vähintäänkin sinne muuttoa hankkimassa. Ihmisellä on taipumus hahmottaa maailmaa laumana, hakeutua sinne missä kaikki muutkin ovat. Kokeakseen sen minkä muutkin ovat kokeneet. Taidemaailma ei paradoksaalista kyllä muodosta poikkeusta, mikä on eräs sen inhimillisistä piirteistä.
Suhtaudun varauksella imperatiiveihin ja auktoriteetteihin, niin myös mielikuviin Berliinistä. Olen pitkään pitänyt kaupunkia syypäänä monien sinne hankkiutuneiden suomalaisten taiteilijoiden latistuneeseen ilmaisuun. Tästä syystä Suomen taideyhdistys myönsi matka-apurahan ja teki mahdolliseksi kahden viikon tutkimusmatkan Berliiniin. Samalla menetin erityisasemani epäuskoista sääliä herättävänä taidehenkilönä ilman suhdetta kyseiseen kaupunkiin.
Paikan päällä ei kulunut kauaakaan ennen kuin käsitin ajatukseni virheellisyyden. Latistuneesta ilmaisusta ei tietenkään voi syyttää paikkaa, Berliiniäkään. Inspiraationlähteillä ei ole rajoja, kaikki eletty, koettu ja luettu vaikuttaa osaltaan ihmisen, taiteilijankin, näkemykseen. Ymmärrys perustuu jatkuvaan havainnointiin ja kykyyn erottaa laajoista kokonaisuuksista itselleen olennaisia merkityksiä pystyäkseen hahmottamaan olemista. Toisilla on enemmän rohkeutta seurata omaa näkemystään, toisilla näkemystä taas ei välttämättä pääse muodostumaankaan kun taiteen ulkopuoliset, urakehitykseen liittyvät seikat hallitsevat tekemistä. Näihin kuuluvat kiinteästi trendien haistelu, ”oikeiden ihmisten” metsästäminen ja läsnäolo ”oikeissa paikoissa”. Kiinnostavin ja monitahoisinkin paikka pysyy sulkeutuneena jos sen rooliksi jää ainoastaan toimiminen näyttämönä. Paikan ainutlaatuisuus ohitetaan latistamalla sen ominaisuudet kulisseiksi, jotka luovat uskottavuutta taidemarkkinoita pystyssä pitäville sosiaalisille peleille.
Berliinistä tuli traagisen menneisyytensä myötä nopeasti muurin murtumisen jälkeen tällainen ”oikea paikka”. Sinne hakeutuivat aluksi ne tyhjyydestä ja rosoisuudesta inspiroituneet kulttuuriset löytöretkeilijät, joita kiinnosti menneisyyden merkitsemän urbaanin ympäristön järjestyminen uudelleen. Toisin sanoen se hedelmällinen tilanne, jossa historiallisten kerrostumien luomat lähtökohdat olivat olemassa odottaen löytymistään ja uudenlaista perspektiiviä. Nämä edelläkävijät olivat kirjavaa joukkoa, jonka motiivit löytyivät mahdollisuuksien rajattomasta kirjosta. Vaihtoehtoinen kulttuuri pulppusi joka suuntaan ja alkoi herättää kiinnostusta myös taidemarkkinoiden järjestäytyneillä tahoilla. Tänä päivänä Berliinin nykytaidekenttää on jo lähes mahdotonta hahmottaa kokonaisuudessaan sen laajuuden vuoksi. Kuten missä tahansa maanosassa tai suurkaupungissa yleisen mielenkiinnon ulkopuolelle jää huomattava määrä merkittävää taidetta, jonka tekijöitä kiinnostaa sosiaalisten pelien sijasta taide ja sen tekeminen. Siihen Berliinin kaltainen, keskiluokkaistumisestaan huolimatta vieläkin inspiroivan ristiriitainen kaupunki monine maailmoineen tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia.
Uuden kaupungin kohtaa parhaiten vaeltamalla hitaasti sen katuja, ajelemalla julkisilla kulkuvälineillä ja istumalla kahviloissa. Kiireetön arjen tarkkailu paljastaa monenlaisia merkkejä paikallisesta kulttuurista. Pienistä yksityiskohdista alkaa vähitellen hahmottua yhtenäisempi kuva. Berliinissä voi ihmetellä esimerkiksi U-Bahnin pienten vanhahtavien vaunujen penkeissä toistuvaa liikuttavan kotikutoista pienikukallista kernipäällystettä, vanhojen asemien kaakeleita ja niiden erikoisia väriyhdistelmiä tai arkkitehtuurin moninaista äkillisesti vaihtuvaa luonnetta. Sotien aikana suurelta osin raunioiksi pommitetun kaupungin eri osissa ja kortteleissa arkkitehtoniset tyylisuunnat tuottavat jatkuvia yllätyksiä. Kaikki ei myöskään ole sitä miltä näyttää, monet komeat rakennukset on myöhemmin rakennettu uudelleen melkein tyhjästä vanhan mallin mukaan. Esimerkiksi Schönebergin kortteleissa funktionalismi ja jugend asettuvat sulassa sovussa rinnakkain riippumatta rakennusajankohdasta. Huolimatta pelkistyneistä muodoistaan poikkeaa funkisrakennusten olemus monesti suomalaisten aikalaistensa horisontaalisesta yleisilmeestä huomattavasti kapeampana ja ikään kuin pystysuoraksi litistettynä. Suurkaupungin korttelit ja kaupunginosat vaihtavat äkisti luonnetta, kuljettuaan ensin tiiviisti rakennettuja idyllisiä katuja huomaa äkkiä tulleensa betonielementeistä rakennettuun neuvostoarkkitehtuurista muistuttavaan väljästi rakennettuun kolkkoon lähiöön, keskellä kaupunkia.
Jugendrakennusten keskellä kohoaa yhtäkkiä huippumodernin minimalistinen mielikuvituksellisesti värityksensä saanut rakennus, vaihtuakseen seuraavassa hetkessä epämääräiseen rykelmään puoliksi raunioituneita graffitin peittämiä, aikanaan pieteetillä rakennettuja mutta luonteensa menettäneitä tiilirakennuksia. Vanhojen rakennusten sisuksissa ja sisäpihoilla avautuu unohtunut lumoava maailma täynnä ajan merkitsemiä kiinnostavia yksityiskohtia. Vanha ja uusi, arvokas ja ankea kietoutuvat estottomasti toistensa syleilyyn. Kaiken tämän kokoavat sympaattisella tavalla yhteen joka puolella kohoavat puut ja lukuisat puistot.
Ensi kertaa koettuna Berliini herättää monenlaisia mietteitä. Alkaa melkein kaduttaa etten hankkiutunut sinne jo kauan sitten, silloin kun kaikki oli vasta oraallaan. Eniten ihmettelen sitä sävyä, joka leimaa vuosien mittaan kuulemiani tarinoita ja hehkutusta kaupungin coolista luonteesta. Niissä ei ole ollut sijaa Berliinissä vieläkin voimakkaana tuntuvalle surulle. Sille menetyksen ja kadotuksen säikeelle, joka dekadentin ja vaihtoehtoisenkin kulttuurin lomassa on monin tavoin aistittavissa. Ulkoisia muistutuksia siitä on unohtuneiden kolkkien alakulon lisäksi esimerkiksi niissä lukemattomissa pienissä laatoissa, joita siellä täällä tulee polkeneeksi kaduilla ja joihin on kirjattu siltä kohdin keskitysleirille kuljetettujen juutalaisten henkilötietoja yhdessä pidättämisajankohdan kanssa. Kaupungissa vallitsee ajan mukainen rakennusvimma, jolla sen luonnetta ollaan muuttamassa samankaltaiseksi yhdentekeväksi lasi- ja teräsviidakoksi kuin joka puolella maailmaa. Aggressiivinen arkkitehtuuri ja epäinhimillinen mittakaava polkevat tietymättömiin paikan erityispiirteet. Ne leviävät keskeltä käsin yhä laajemmalle ja työntävät mennessään kauemmaksi eristyksiin pienten kortteleiden omaperäiset yhteisöt.
Kirjallisuuden ja filosofian vanha keskieurooppalainen perinne on Berliinissä voimissaan. Se näkyy niin kirjakauppojen ja antikvariaattien valikoimassa kuin vanhojen kirjakahviloiden ohjelmassa. On virkistävää kokea nykyisin jo yliopistoissakin hallitsevan ontuvan englanninkielen joutuvan antamaan sijaa muille Euroopan vanhoille sivistyskielille, saksalle ja ranskalle. Se saa pohtimaan kielen ja käsitteiden suurta merkitystä. Jokaisessa kulttuurissa ja kielessä käsitteillä on historian ja ajan määrittämä oma luonteensa sävyineen mutta nykyisessä globaalissa maailmassa dominoi yhä enemmän näennäisen yhteinen englanninkieli. Kun se kuitenkin on harvalle äidinkieli eikä myöskään muodosta ajattelun tai kirjoittamisen ensisijaista välinettä, ollaan tilanteessa jossa kanssakäyminen köyhtyy ja pinnallistuu. Illuusio keskinäisestä ymmärryksestä luo sijaa karkeille yleistyksille. Taiteen herkät alueet ovat jo lähtökohdiltaan vaikeasti sanallistettavissa tai määriteltävissä, puutteellinen kieli tekee siitä entistä hankalampaa. Se sumentaa ja tyrehdyttää ajatuksen spontaanin lennon, tuhoaa sille elintärkeät vivahteet. Epävarmuus ja hallitsemattomuus kuuluvat kiinteästi taiteen tekemiseen mutta sen syvempien ulottuvuuksien jäsentäminen ja yhdessä pohtiminen edellyttävät mahdollisuutta kielen rikkauteen ja täsmällisyyteen. Voiko elämä olla täysipainoista kulttuurissa, jonka kieltä ei ymmärrä? Tuskin, kulttuuria ei ole ilman vuoropuhelua. Siihen kuuluu myös oleminen osana yhteisöä, arjen nykyisyyden ja menneisyyden tunnistaminen. Ilman osaa arjessa tulee keinotekoisesta taidemaailmasta monelle ulkomaalaiselle taiteilijalle paikallisen yhteisön korvaava määrittäjä mikä näkyy myös taiteen täydellisessä vieraantumisessa elämästä ja siihen liittyvistä havainnoista.
Toisin on suosikkipaikassani Kreuzbergin Oranienstrassella sijaitsevassa Werkbundarchiv – Museum der Dingessä, jossa voi tarkastella arjen moninaista kirjoa viimeisten sadan vuoden ajalta. Se keskittyy nimensä mukaisesti esineisiin, vitriinikaappi toisensa jälkeen täyttyy värin tai aiheen mukaan lajitelluista esineistä, aina natsien symbolein varustetusta aineistosta tai emalisista kiinnikkeistä elektroniikkaan tai saippuoihin, astioihin ja työkaluihin. Runsas, toistoon perustuva otos museon kymmenistä tuhansista esineistä esillä kertomassa ihmisen arjesta, vailla valmista tulkintaa tai kannanottoa, pelkkinä ajankuvina. Tänä pedagogiikan ja yhteisöllisyyden luvattuna aikana on erityisen ilahduttavaa saada rauhassa itsekseen ihmetellä tätä arjen aarreaittaa.
Museon kokoelmista kootaan myös vaihtuvia näyttelyitä. Maaliskuussa esillä oli Peter Herbertin perusteellinen projekti Lumomonsterologie vuodelta 1983, tutkielma itäsaksalaisista normista poikkeavista tulitikuista. Hän on kartoittanut tavallista laihempia, paksumpia, haaroittuneita, vääntyneitä tai muuten epämuodostuneita tulitikkuja. Ne esiintyvät itsenään tauluissa seinillä yhdessä piirrettyjen kaavakuvien kanssa, seuranaan vitriineihin asetetut tulitikkurasioihin kootut arkistot. Luokiteltuaan tulitikut tieteestä tutuin metodein latinankielisiin kategorioihin ja alalajeihin määrityksineen, Herbert on koonnut kaiken pieneksi punakantiseksi opukseksi nimellä Codex Muricidus Primogenitus (Bestimmungsbuch der Zündholzabnormitäten). Satiirinen teos voisi epäsuorana DDR-kritiikkinä olla opiksi tämän päivän ”yhteiskuntakriittisten” taiteilijoiden yksiulotteisen suoralle ilmiöiden esiintuomiselle.
Berliinin museoita, taidekokoelmia ja gallerioita kiertämällä saisi helposti kulumaan viikkokausia. Eräs antoisimmista on Potsdamer platzin läheisyydessä sijaitseva Gemäldegalerie ainutlaatuisine kokoelmineen eurooppalaista maalaustaidetta 1200-luvulta lähtien. Me Collectors Roomissa oli maaliskuussa esillä Australian aboriginaalien taidetta 1800-luvulta tähän päivään saakka. Varhaiset abstraktit teokset ovat häkellyttävän hienoja, niiden toistoon ja hienostuneisiin luonnonväripigmentteihin keskittyvä pelkistynyt olemus, usein maalattuna laajoille kaarnankappaleille, on luonteeltaan silkkaa hengenharjoitusta tai rituaalista luonnonpalvontaa. 1970-luvulta lähtien aboriginaalien taiteeseen ilmaantuu irrallisia länsimaisia vaikutteita, jolloin se kadottaa suurelta osin erityislaatunsa. Museon yläkerrassa Wunderkammer Olbrichtissa voi ihailla outoja miniatyyriesineitä renessanssin ja barokin ajalta.
Hajalle pommitetun huvilakaupunginosan tilalle Tiergartenin vehreään varjoon nousi 1950-luvun lopulla Hansa Viertel, väljästi rakennettu modernistinen tulevaisuuden kaupunginosa maailmankuuluina arkkitehteinaan mm Alvar Aalto ja Walter Gropius. Asuinrakennusten joukkoon mahtuu myös 60-luvulla rakennettu aulatiloiltaan Helsingin yliopiston Porthaniaa muistuttava Akademie der Künste. Siellä maaliskuussa esillä ollut laaja näyttely Underground + Improvisation, Alternative Music and Art after 1968 oli monitahoisuudessaan eräs kiinnostavimmista näkemistäni. Taidetta, musiikkia ja performanssia instituutioiden ja valtavirran ulkopuolelta, dokumentaatiota, valokuvia, liikkuvaa kuvaa ja kokeellista musiikkia kuunneltavissa lukemattomista kuulokkeista. Intohimo, uteliaisuus ja niiden jakaminen samanmielisten kanssa ovat johtaneet ehtymättömään tulvaan odottamattomuudessaan ja intensiivisyydessään vastustamattoman inspiroivia, jatkuvia kokeiluja. Tässä näyttelyssä kiteytyi jotakin taiteen syvimmistä merkityksistä: palava innostus aiheeseen ja kärsivällinen tinkimättömyys sen toteuttamisessa. Kun lisänä on vahva integriteetti ja pyrkimys riippumattomuuteen, mikä tahansa on mahdollista. Tunne on verrannollinen uuden paikan hahmottamiseen yksityiskohta yksityiskohdalta.