TAIDE 6/2012 Suomalaisen muotoilun gigantti Tapio Wirkkala (1915-85) on saanut nimeään kantavan puiston Arabianrantaan Helsinkiin. Puiston on suunnitellut oopperan ja teatterin maailmoja uudistanut amerikkalainen Robert Wilson (f. 1941). Wilson on avantgardisti, joka minimalistisilla, vertauskuvallisilla esityksillään on luonut merkittävää kokeellista ilmaisua. Hänen näkemyksensä perustuu syklisiin tuokiokuviin, joista valon ja äänen avulla luodaan arvoituksellisia kokonaisuuksia. Niiden kantavia voimia ovat ilmava aineettomuus ja tauot, jotka yhdessä minimalistisen muodon täsmällisyyden kanssa luovat pohjaa monitahoiselle tulkinnalle.
Puisto on perinteisesti määritelty ihmisen enemmän tai vähemmän muotoilemaksi viheralueeksi. Vastakohtana teatterimaailmalle se edustaa fyysistä pysyvyyttä, paikkaa, jonka ideaan kuuluu esteettisen nautinnon ohella mahdollisuus pysähtymiseen ja virkistävään oleskeluun.
Wilsonilla tuntuu kuitenkin olleen lähtökohtanaan esitys. Hän luo eräänlaisen käsitteellisen urbaanin puiston, joka muistuttaa lavastettua näyttämöä. Se koostuu yhdeksästä geometrisesti muotoillusta litteästä tilasta, joiden pohja on peitetty soralla, laudoituksella tai lasitiilillä. Näitä yhdistävät toisiinsa niin ikään ankaran säännönmukaiset orapihlaja-aidat. Diagonaalisesti ruohokentän keskellä sijaitsevaan puistoon johtaa vastakkaisista kulmista kaksi kiemurtelevaa puukäytävää. Niin itse puisto kuin käytävät ovat kohollaan maasta mikä entisestään korostaa vaikutelmaa näyttämöstä. Molemmin puolin puistoa on korkea minimalistisen niukka musta portti luomassa illuusiota ääriviivojen hahmotuksesta. Symmetrisen kokonaisuuden keskelle on upotettu pyöreä musta ritilä peittämään kuvitteellista lähdettä. Lähteestä kuuluu epämääräistä englanninkielistä kuiskausta, josta erottuu fragmentteja puhujan näkemästä unesta.
Puiston kahteen kulmaan on sijoitettu rykelmä korkeita kivipaasia, jotka olemuksellaan viittaavat luonnon mahtiin ja muinaisiin uskon rituaaleihin. Lasitiilet niiden alla korostavat kuitenkin niiden esineellisyyttä ja irrallisuutta, semminkin kun lasitiilipintojen alle on asennettu valaistus. Tiloihin sirotellut yksittäiset tyylitellyt elementit kuten jalkalamput, hevoset, tulisija ja pyörivät kivet sen ympärillä ovat luonteeltaan eräänlaisia ideoita esittämistään käsitteistä. Ne luovat Wilsonin kuvitteelliselle näyttämölle puitteet, jotka viittaavat mielikuviin suojasta ja lämmöstä. Tulisijan parina puiston toisella puolen on selvyyden vuoksi kasa halkoja pyörivien kivien ympäröimänä. Näin Wilson määrittää näyttämönsä tunnelman valmiiksi. Erotuksena hänen katoavaisuuteen ja arvoituksellisuuteen perustuvista teoksistaan oopperan tai teatterin lavalla puisto jähmettyy materiaksi ilman sitä vaihtuvuutta, joka oikealla näyttämöllä aiheuttaa luontaisia siirtymiä ja kerrostumia. Minimalistiset elementit synnyttävät hajanaisuudellaan kaoottisen vaikutelman, jonka lasitiilet lukittavat paikalleen. Näyttämön yleisönä toimivat ympäröivät asuintalot. Nähtäväksi jää minkälaisia draamoja siellä näytellään.
Puistosta on tehty myös kirja, Wilson meets Wirkkala. Se muistuttaa levottomalla taitollaan mainosjulkaisua. Painopisteenä olisi suonut olevan itse aihe, Wirkkalan ja Wilsonin monelta osin yhteneväiset ajatukset taiteesta ja sen merkityksistä. Nyt kirja painottuu ennen kaikkea hankkeen koordinaattorin kokemuksiin ja vaikutelmiin, sen lisäksi että myös muita Helsingin taidehankkeita esitellään.