Läsnäolosta sakeat tyhjät huoneet

TAIDE 3/2017 Aika tuntuu pysähtyneen vanhan rakennuksen kuluneissa kiviportaissa. Sokkeloisten käytävien jälkeen yläkerrassa avautuu ihmeellisen rauhallinen maailma. Menneisyyden merkitsemien huoneiden tyhjyys on tullut keskeiseksi osaksi kolmen taiteilijan näyttelyä. Nora Tapper, Simo Ripatti ja Juhana Moisander ovat kukin omassa huoneessaan tehneet Lapinlahden galleriaan eheän, paikan ehdoilla toteutetun ja yhdessä hyvin toimivan kokonaisuuden. Jo portaisiin vaimeana kantautuva pianon hiljainen sointi virittää levollisen kudelman teosten ylle, kuin haluten korostaa niiden vaiteliaisuutta.

Varsinaisesti musiikki on osana Moisanderin videoinstallaatiota perimmäisen huoneen hämärässä. Kuluneen tyhjän huoneen nurkassa erottuu seinälle heijastettuna yksinäinen mieshahmo selin katsojaan. Yläruumis paljaana hän istuu puupenkillä vajonneena omiin maailmoihinsa. Pää painuksissa pysyttelevän miehen olemuksesta välittyy ristiriitaisten tunteiden äänetön paini. Koskeeko ankara ahdistus sovitusta, unohdusta, surua, katumusta? Tulkinta jää täysin avoimeksi mutta sille antavat suuntaa miehen selässä hitaasti kuivuvat verinorot. Ne muuttavat eksistentiaalisen pohdinnan pikemminkin seuraukseksi jostakin tapahtuneesta. Teokseen hiipii sen myötä aggression ja uhriuden voimakas juonne, miehestä tulee teon kohde, sen sijaan että syyt ajatuksiin kumpuaisivat hänen tietoisuudestaan. Lisäämällä hahmon fyysiseen olemukseen jäljen ulkopuolelta tapahtuneesta teosta Moisander liittää sen osaksi länsimaisen uskonnollisen taiteen perinnettä, jossa kärsimystä on kuvattu tienä puhdistautumiseen ja lopulta vapautukseen. Näin hän myös hyväksyy vaatimuksen konkreettisesta syyn ja seurauksen suhteesta ohjaten tulkintaa määritellyn tarinan suuntaan. Ilman tämänkaltaista dramaturgiaa teoksen pääpaino pysyisi ihmisen mielen haavoittuvuudessa ja hauraudessa. Ahdistus tai mielen horjuminen ei useinkaan edellytä fyysistä väkivaltaa vaan syntyy pikemminkin lukemattomista syistä vailla määritteitä tai loogisia selityksiä. Teos on yhtä kaikki suggestiivinen, tyhjä huone on sakeana läsnäolon vaikutelmasta, jota pianon melankolinen hitaus entisestään korostaa.

Sama koskee Nora Tapperin kahta teosta viereisissä huoneissa. Ne ovat arkkitehtonisen rakenteen kaltaisia kappaleita, tiloja tilassa. Niistä Talvi on valkeaksi maalattu umpinainen rakennelma, jonka päässä yhtäkkiä tapahtuu perspektiivin vaihdos. Umpinaisuus ei ole kuitenkaan rikkumaton, rakenteen toisen päädyn seinä onkin hieman raollaan. Aukosta voi nojallaan olevan päätylevyn takaa aavistaa mustan sisuksen himmeää olemusta, jonka syvyys jää pimeydessään arvoitukseksi. Sinne pyrkii kuitenkin vanhoista ikkunoista kaistale päivänvaloa, jonka muodostama kapea kolmio muuttuu vuorokaudenajan ja valon määrän mukaan. Tuloksena on teos, joka tyynellä vääjäämättömyydellään on asettunut vuoropuheluun ympäristönsä kanssa. Sen puhtaat pinnat kohtaavat haalistuneiden seinien osin repeytyneet tapetit, aukot katossa ja lattian eri aikojen kerrostumat, kuin osoittaen syvää yhteenkuuluvuutta niiden kanssa. Sanattomasti veistos koskettaa vanhan sairaalarakennuksen synkeitäkin puolia samalla kun se tuo näkyväksi kaiken olevan vastakkaisia piirteitä. Tunnelman tiheys on lähes käsin kosketeltava. Yhtä itsestään selvästi asettuu tilaan Tapperin viereisen huoneen veistos, Kuun musta. Se on kuin uuden sijan löytänyt viitteellinen hahmotelma rakennuksen vanhoista rakenteista. Sen toisella puolella on koettavissa seinä yön tummuudessa, silloin kun valo ei enää lankea edes heijastuksena. Vastakkaisen puolen seinää peittää kukallinen tapetti, kuin muistumana paremmista ajoista.

Taaemmassa huoneessa vallitsee sekasorto. Siellä tuntuu olevan tekeillä muutto, laatikoita ja kirjoja lojuu sikin sokin lattialla. Kirjahyllyt ovat jo melkein tyhjiä, niissä on enää viimeisiksi jääneitä mappeja ja hajanaisia kirjoja. Yhtäkkiä kahden hyllyn välissä niiden takana erottuu kalpeaa liikkuvaa kuvaa kirjoja selaavista käsistä. Jotakin näyttäisi olevan hukassa, kädet nostavat esiin kirjapinon toisensa jälkeen selatakseen kunkin kirjan varoen ja kiireettä. Ympäriinsä heitellyt kirjat lattialla taas ovat ristiriitaisuudessaan osoitus otteen herpaantumisesta. Paperin heikko kahina erottuu ainoana äänenä etäämpää kantautuvan pehmeän pianon lisäksi. Simo Ripatin videoinstallaatio on vähäeleisyydessään koskettava. Hahmon etäännyttäminen pelkiksi käsiksi korostaa teoksen käsitteellistä ideaa. Arkiseen tekoon liittyy paljon symboliikkaa, se tuo esiin muistojen korvaamattoman merkityksen ihmisen elämässä. Muistojen, joilla ei välttämättä ole fyysistä olemusta vaan jotka ennemminkin liittyvät luetun ja ajatusten tärkeyteen. Ne sitovat yhteen koetun ja havaitun yrityksenä ymmärtää olemisen eri ulottuvuuksia, ja näin myös ihmisen eri elämänvaiheet.

Moisanderin ja Ripatin yhteinen lähes paljas huone kiteyttää koko näyttelyn luonteen jota hallitsevat käsitteellinen pohdinta, hienovaraisin keinoin luotu voimakas läsnäolon tunnelma ja pysähtynyt hiljaisuus. Kaikkineen harvinaista ylellisyyttä tämän päivän spektaakkeleihin ja ennalta arvattaviin kokemuksiin keskittyvässä taidemaailmassa.

Lapinlahden kulttuurisesti merkittävän vanhan sairaalamiljöön saaminen monitahoisen kulttuurin käyttöön tarjoaa siihen oivalliset puitteet. Erityisen arvokasta on rakennuksen ja ympäristön kohentaminen maltillisesti historiaa kunnioittaen erotuksena vallitsevasta yhdenmukaistavasta ja keinotekoisesta kaupunkiympäristön uusimisesta.

One thought on “Läsnäolosta sakeat tyhjät huoneet

  1. oli installaatio 1998 (ismo ronkainen)
    Musiikin tekijää ei mainittu missään yhteydessä,pidän huolen siitä että olet ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *