TAIDE 6/2019 Galleria Huudossa esillä olevat Jussi Pykyn piirrossarjat herättävät välittömän kiinnostuksen. Niiden luonne on vaikeasti määriteltävissä, tekniikka vaihtelee lyijykynästä hiileen, pastelliin ja musteeseen. Luonnoksenomaisista kuvista on ripustuksella saatu aikaan tiheitä rykelmiä eri teemoin, jotka hiljaisella tavalla sykkivät suurta kiinnostusta olemisen tasapainon hahmottamiseen. Intuitiivisesti erikokoisille papereille piirretyt kuvat ovat ilmavia ja aihepiiri käsittää ennen kaikkea määrittelemättömiä rituaaleja, pelkistyneitä eläinhahmoja ja puita eteerisissä maisemissa. Ne ovat kaukana realismista ja muistuttavat pikemminkin aavistuksenomaisia muistikuvia katoamaisillaan olevista näyistä joista vain ääriviivat ovat jääneet jäljelle. Toisaalla taas maalauksellinen ote voimistuu ja luo laveampia spontaaneja muotoja. Tunnelmat vaihtelevat hitaan viipyilevistä aavistettavissa oleviin synkempiin sävyihin. Pykyn viiva on herkkä ja hauras, sen tummat tihentymät ja tuskin havaittavat ohentumat luovat runollista verkon kaltaista tilaa jo pelkällä olemuksellaan. Kun siihen liitetään pehmein ottein hahmoteltuja muistumia eläimistä ja linnuista erikseen ja yhteen kokoontuneina, yhdistyneinä harvinaisen herkästi kuvattuihin luonteikkaisiin puihin, tulee taianomaisesta ilmapiiristä vastustamaton. Epämääräinen ihmetys syistä kohtaamisiin jää vaille vastausta eikä tunnu edes merkitykselliseltä, huomion vie se ihmeellinen läsnäolon tunne joka hallitsee kokonaisuutta.
Läsnäolo ei ole vain sopuisaa, kiistaa käydään eri eläinhahmojen välillä. On kuin ne ihmisen lailla koettelisivat toisiaan ja rajojaan. Koettelu leimaa eritoten sarjaa kehystettyjä lyijykynäpiirustuksia, joissa luonteeltaan omalaatuisten olentojen joukot ovat järjestäytyneet.
Ovatko nämä kalpeat hahmot eläimiä, ihmisiä, piruja vai muuten mieleltään järkkyneitä? Vai kenties ennemminkin mielen kuvia, niiden paradoksaalisten voimien ilmentymiä, jotka ihmistäkin alitajuisesti pitävät otteessaan? Siihen ei löydy vastausta mutta niiden haamun kaltainen olemus monistuu loputtomiksi jonoiksi, riveiksi ja parviksi keihäillä tai nuolilla varustettuja olentoja. Taustarivit vahvistavat liikkumattomalla määrällään uhan olemassaoloa samoin kuin jonot ylös kohti mestauslavaa muistuttavaa näyttämöä. Joskus rivien keskellä esiintyy eläinten levottomia hahmoja, toisaalla ihmisenkaltaiset hahmot ovat hiljaa vaipuneet maahan kuin huumattuina taistelun tiimellyksessä. Jäljelle on jäänyt puiden varjoja itsestään tai hajanainen joukko nuolia ilmassa. Huolimatta vastakkaisista voimista näitäkin kuvia hallitsee outo harmonia, ilmassa väreilevä epäröinti luo vertauskuvaa toivosta jota toisto ja selittämättömyys entisestään korostavat.
Pykyllä on kyky vähin elein vangita piirroksiinsa sitä kauneutta ja koskettavuutta joka lopultakin on luonteenomaista kaikelle elolliselle.